Sidottu ratkaisuvalta

Otteita Lutherin teoksen esipuheesta

Johdanto

Martti Lutherin usein tärkeimmäksikin teokseksi arvioitu Sidottu ratkaisuvalta on ulkonaisesti katsoen kirjoitettu vastineeksi roomalaiskatolisen humanistin Erasmus Rotterdamilaisen kirjalle Vapaa tahto. Teoksessaan Luther samalla tyrmää kaikki ihmisperäiset opit, jotka keskuudessamme yhä alati nostavat päätänsä uskonpuhdistusta ja evankeliumia vastaan. Hän käsittelee jae jakeelta kaikki Erasmuksen näennäisraamatulliset pelagiolaiset ja semipelagiolaiset argumentit ja kumoaa ne vastaansanomattomasti.

Tämän dokumentin tarkoitus on kehottaa ja rohkaista kaikkia lukijoita tutkimaan tätä kallista helmeä kokonaisuudessaan, sillä tahdon asia ei ole mikään merkityksetön tai toissijainen oppi. Opin keskeisyys ja tärkeys voidaan tiivistää väitteeseen, ettei ihminen voi samanaikaisesti, sekä olla kristitty, että uskoa vapaaseen ratkaisuvaltaansa pelastuksen asiassa. Luther sanoo: ...armo on sen luonteinen, ettei se rinnallaan siedä yhden yhtäkään vapaan ratkaisun hiventä tai kykyä. Kirja on saatavana (ainakin tilattavissa) kristillisten kirjakauppojen kautta varsin kohtuulliseen n. 15 euron hintaan.

Sidottu ratkaisuvalta koostuu kolmesta eri teoksesta:

  1. Luther: Tunnustus kaikkien niiden kohtien johdosta, jotka Leo X:nnen uusimmalla pannajulistuksella ovat tuomitut (36. kohta)
  2. Erasmus: Diatribi, eli tutkielma vapaasta ratkaisuvallasta (jossa Erasmus puolustaa vapaata tahtoa hyvin vaikuttavasti kaikella kaunopuheisuudella ja roomalaiskatolisen teologian mahdilla)
  3. Luther: Sidottu ratkaisuvalta (jossa Luther tekee silppua, sekä Erasmuksesta, että luontaisesta hurmahenkisyydestämme, käsittelemällä kalliin uskomme syvyyksiä uskollisesti ja perinpohjaisesti)

Kirja kannattaa lukea tässä yo. esitetyssä järjestyksessä (kirjan teoksien järjestys on: 3,1,2).

Sivun otsikoinnit ja korostukset ovat Osmo Saarikummun lisäämiä.

Alkurukous:

Ja ken tietää, vaikka Jumala vielä suvaitsisi etsiä sinua, parahin Erasmus, käyttämällä minua kurjaa, haurasta astiaa, niin että minä jonakin onnellisena hetkenä - jota minä sydämestäni Kristuksen, meidän Herramme kautta laupeuden Isältä rukoilen - tämän kirjasen välityksellä saisin tulla luoksesi ja voittaisin sangen rakkaan veljen. Vaikka sinä näet ajatteletkin ja kirjoitat vapaasta ratkaisuvallasta kehnosti, minä kuitenkaan en ole sinulle vähäisessä kiitollisuudenvelassa: sinä olet saanut minun mielipiteeni entistään lujemmaksi; sainhan minä todeta sellaisen niin mahtavan neron kaiken voimansa ponnistaen käsittelevän vapaan ratkaisuvallan kysymystä, kuitenkaan lopputulokseen pääsemättä, päinvastoin se on nyt entistäänkin sekavampi. Tämä todistaa selvästi vapaan ratkaisuvallan pelkäksi valheeksi; sen käy kuin evankeliumin naisen: kuta enemmän lääkärit häntä parantelivat, sitä huonommaksi hän kävi. Minä olen näin ollen osoittava sinulle yhä runsaampaa kiitollisuutta, jos sinä minun avullani pääset suurempaan varmuuteen, samoin kuin minä sinun avullasi suurempaan lujuuteen; kumpikin on kuitenkin Jumalan lahja eikä meidän palvelustoimemme aikaansaannosta. On siis rukoiltava Jumalaa avaamaan minun suuni ja sinun ja kaikkien sydämen ja olemaan itse meidän keskellämme opettajana, joka meissä puhuu ja joka kuulee.

Opin tärkeydestä:

Mutta vielä sietämättömämpää on se, että sinä lasket vapaan ratkaisuvallan kysymyksen kuuluvaksi niiden kysymysten piiriin, jotka ovat hyödyttömiä eivätkä välttämättömiä; sen sijaan sinä luettelet meille ne asiat, jotka mielestäsi riittävät kristilliseen hurskauteen; ja sinä puet sanottavasi sellaiseen muotoon, jonka ken hyvänsä Kristukselle kerrassaan rietas juutalainen tai pakana osaisi kaavailla.

Ellet pidä tätä asiaa välttämättömänä kristityille, niin ole hyvä ja väisty pois kiistakentältä: sinulla ja meillä ei ole toistemme kanssa mitään tekemistä! Me puolestamme pidämme sen välttämättömänä. Jos on niinkuin sanot, jumalatonta, jos on uteliasta, jos on tarpeetonta tietää, "tietääkö Jumala edeltäpäin jotakin, mikä sitten ehkä tapahtuu, vai vaikuttaako tahtomme jotakin iankaikkista autuutta koskevissa asioissa vai onko se ainoastaan toimivan armon kohteena, vai teemmekö sitä pahaa tai hyvää, minkä teemme, pelkän välttämättömyyden pakosta vai annammeko sen tapahtua", niin kysynpä, mikä sitten on hurskasta, mikä sitten on tärkeätä, mikä on hyödyllistä tietää? Tämä on vailla kaikkea merkitystä, Erasmus, tämä ylittää kaikki rajat. Tätä on vaikea panna tietämättömyytesi tilille, sinun, joka jo olet ikämies, joka olet oleskellut kristittyjen parissa ja kauan mietiskellyt pyhiä kirjoituksia; sinä et jätä meille mahdollisuutta voidaksemme sinua puolustella tai ajatellaksemme hyvää sinusta. Paavilaiset kuitenkin antavat sinulle anteeksi nämä luonnottomuudet ja sietävät niitä siitä hyvästä, että sinä kirjoitat Lutheria vastaan, nuo, jotka hampain raatelisivat sinut, jos ei Lutheria olisi olemassa ja sinä moisia kirjoittaisit.

Näin sinäkin ainoastaan määräät meille teot, mutta kiellät meitä ensin tutkimasta, mittaamasta ja tuntemasta kykyämme, mihin pystymme ja mihin emme pysty, aivan kuin tällainen olisi tiedonkipeyttä, tarpeetonta ja jumalatonta. Näin sinä liian viisaana torjuessasi uhkarohkeuden ja upeillessasi kohtuudella päädyt opettamaan mitä onnettominta uhkarohkeutta. Vaikka näet sofistit itse asiassa ovatkin uhkarohkeita selvitellessään uteliaisuutta herättäviä kysymyksiä, he kuitenkin tekevät lievemmän synnin kuin sinä, joka jopa neuvot ja velvoitat mielettömyyteen ja rupeamaan uhkarohkeaksi. Ja tehdäksesi mielettömyyden vielä vaikeammaksi sinä yrität uskotella meille, että tämä uhkarohkeus on kauneinta kristillistä hurskautta, maltillisuutta, uskonnollista vakavuutta ja pelastusta; ja sinä, joka olet niin ankara varmojen väitteiden vihollinen, väität varmasti meitä, ellemme näin menettele, epähengellisiksi, tiedonkipeiksi ja turhanpäiväisiksi.

Edelleen: jos olisit opettanut meille tällaista ajattelemattomuutta, kun on kysymys runojen sepittämisestä, tehokkaasta maanviljelyksestä, sodankäynnistä, virkatoimien suorittamisesta tai talojen rakentamisesta - niin sietämätöntä kuin tuollainen olisikin, varsinkin niin mainiossa miehessä-, niin olisit sinä kuitenkin ansainnut jonkin verran armoa varsinkin kristittyjen taholta, jotka halveksivat ajallisia; mutta kun sinä velvoitat kristittyjä rupeamaan ajattelemattomiksi työntekijöiksi ja julistat, että heidän ei tarvitse iankaikkisen autuuden hankkimisasiassa välittää siitä, mihin he kykenevät ja mihin eivät kykene, niin todellakin tämä on selvästi synti, jota ei anteeksianneta. Eiväthän nämä voi päästä tietämään, mitä heidän on tekeminen, kun heillä ei ole käsitystä siitä, mihin ja kuinka paljoon he pystyvät. Mutta kun heillä ei ole käsitystä siitä, mitä heidän on tehtävä, he eivät hairahtuessaan voi katua; katumuksen puute taas on synti, jota ei anteeksi anneta. Ja kuitenkin tähän johtaa meidät tuo sinun maltillinen, skeptillinen jumaluusoppisi.

Mitä kristityn tulee tietää:

Kristitylle ei siis ole epähengellistä, samantekevää tai tarpeetonta, vaan ennen kaikkea pelastukseksi välttämätöntä tietää, toimiiko tahto jotakin vaiko ei mitään pelastusta koskevissa asioissa. Jopa, se tietäös, tämä on meidän keskustelumme ydinkohta, tähän keskittyy tämän kiistan keskeisin kysymys. Mehän pyrimme tutkimaan, mihin vapaa ratkaisu kykenee, mihin sen on alistuminen, ja kuinka se suhtautuu Jumalan armoon. Ellemme tunne näitä asioita, emme tietäne kerrassaan mitään kristillisistä asioista ja me joudumme olemaan pakanoita pahempia. Se, joka ei tätä ymmärrä, tunnustakoon, ettei ole kristitty; se taas, joka tätä moittii ja halveksii, tietäköön olevansa kristittyjen pahin vihollinen. Ellen minä näet tiedä, mitä, mihin saakka ja kuinka paljon minä kykenen toimimaan suhteessani Jumalaan, niin jää minulle yhtä epävarmaksi ja tuntemattomaksi, mitä, mihin saakka ja kuinka paljon Jumala minussa voi ja toimii, vaikka Jumala kyllä "kaikki kaikessa vaikuttaa". Mutta ellen minä tunne Jumalan tekoja ja hänen voimaansa, minä en tunne häntä itseänsäkään; ellen minä tunne Jumalaa, minä en voi kunnioittaa, ylistää, kiittää enkä palvella Jumalaa, sillä enhän minä tiedä, minkä verran minun on pidettävä omana osuutenani ja minkä verran Jumalan osuutena.

On siis pidettävä mitä tarkin ero Jumalan voiman ja meidän voimamme välillä, Jumalan teon ja meidän tekomme välillä, jos mieli meidän elää hurskaasti. Huomaat että tämä tehtävä on kristillisten asioiden kokonaisuudesta se edellinen osa, josta - vaaran uhalla - riippuu oman itsensä tunteminen sekä Jumalan tunteminen ja kunnia. Sinussa, hyvä Erasmus, ei näin ollen käy sietäminen sitä, että sinä sanot tämän tietämistä epähengelliseksi, samantekeväksi ja tarpeettomaksi. Paljosta olemme sinulle kiitollisuudenvelassa, mutta hurskaudelle olemme velkaa kaiken. Onhan omakin mielipiteesi se, että Jumalan ansioksi on luettava kaikki se hyvä, mikä meissä on, ja tämän sinä vakuutat hahmotellessasi kristillisyytesi; mutta näin vakuuttaessasi sinä samalla epäilemättä vakuutat varmaksi, että Jumalan laupeus yksin vaikuttaa kaiken, ja että meidän tahtomme ei mitään vaikuta, vaan päinvastoin on alistettuna - muussa tapauksessahan ei voitaisi kaikkea lukea Jumalan ansioksi. Vähän jäljempänä sinä kuitenkin kiellät sen varmaksi väittämisen ja tietämisen olevan hengellistä, hurskasta ja terveellistä. Mutta näin on pakko puhua sellaisen hengen, joka ei ole johdonmukainen ja joka jumalisuuden asioissa on epävarma ja kokematon.

Kristityn on siis ennen kaikkea välttämätöntä autuuttansa varten tietää, että Jumala ei tiedä ennakolta mitään sattumanvaraisesti, vaan että hän edeltänäkee, päättää ja toteuttaa kaiken muuttumattoman, iankaikkisen ja erehtymättömän tahtonsa voimalla. Tämä ukonvaaja lyö kasaan ja kuluttaa kerrassaan vapaan ratkaisuvallan; niiden, jotka tahtovat puolustaa vapaata ratkaisuvaltaa, on pakko joko kieltää tämä ukonvaaja tai jättää se huomiota vaille tai jollakin muulla tavalla karkoittaa se näkyvistään.

Mutta sanonpa vielä enemmän: tämä ei ainoastaan ole totta - tästä puhutaan laajemmin tuonnempana, Raamatun perustuksella -, vaan tämän tietäminen on hengellistä, hurskasta ja välttämätöntä. Ellei näet tätä tiedetä, ei usko eikä mikään Jumalan palvonta voi pysyä voimassa; se näet merkitsisi todella Jumalasta tietämättömänä olemista, ja tietämättömyyden yhteydessä ei - sehän on tunnettua - pelastus voi säilyä. Sillä jos sinä epäilet tai halveksut sen tietämistä, että Jumala edeltätietää ja tahtoo kaiken, ei sattumanvaraisesti, vaan välttämättömästi ja muuttumattomasti, niin kuinka sinä voit uskoa hänen lupauksensa, varmasti luottaa ja perustautua niihin? Kun hän näet lupaa, on sinun oltava varma siitä, että hän tietää, voi ja tahtoo toteuttaa sen, minkä hän lupaa; muussa tapauksessahan sinä et voi pitää häntä totuudellisena ja luotettavana, ja se on epäuskoa, se on suurinta jumalattomuutta ja korkeimman Jumalan kieltämistä. Mutta kuinka sinä pääset varmuuteen ja turvallisuuteen, ellet tiedä, että hän varmasti, erehtymättömästi, muuttumattomasti ja välttämättömästi tietää, tahtoo ja toteuttaa lupauksensa?

Kristillinen usko siis kerrassaan häviää, Jumalan lupaukset ja koko evankeliumi luhistuvat, jos meille opetetaan ja me uskomme, ettei meidän tarvitse tietää mitään Jumalan välttämättömästä ennaltatietämyksestä ja edessä olevien tapahtumien välttämättömyydestä. Kristittyjen ainoa ja parhain lohdutus kaikissa vastoinkäymisissä on näet se tieto, että Jumala ei valhettele, vaan muuttumattomasti tekee kaiken, ja ettei hänen tahtoansa voida vastustaa eikä sitä muuksi muuttaa tai estää.

Miksi tätä tulee opettaa:

Jos me sitävastoin sinun neuvosi mukaisesti pidätymme noista opeista ja salaamme ihmisiltä tämän Jumalan sanan, niin että kukaan ei väärän pelastuksenkäsityksen pettämänä oppisi tuntemaan Jumalaa ja nöyrtymään, pelon kautta vihdoin armoon ja rakkauteen tullaksensa, silloin olisimme kauniisti sulkeneet sen sinun ovesi, mutta sen sijaan avanneet itsellemme ja kaikille pariovet, jopa kuilut ja ammottavat aukot ei ainoastaan jumalattomuuteen, vaan helvetin syvyyksiin. Näin sekä jäisimme itse pääsemättä taivaaseen että estäisimme muutkin sinne meneväiset. "Mitä hyötyä siis on siitä, ja mikä pakottaa siihen, että näistä asioista levitetään tietoa, koska siitä näyttää aiheutuvan niin paljon pahaa?" Minä vastaan: Tosin riittäisi se selitys, että Jumala on tahtonut niistä tiedon levitettäväksi; kuitenkaan ei saa kysellä Jumalan tahdon perusteita, on vain yksinkertaisesti kunnioittaen kumarruttava ja annettava kunnia Jumalalle sen johdosta, että hän, koska on yksin vanhurskas ja viisas, ei tee kenellekään vääryyttä eikä voi missään asiassa toimia ymmärtämättömästi ja harkitsemattomasti, vaikka meistä aivan toiselta näyttäisikin. Tähän vastaukseen hurskaat tyytyvät. Mutta pankaamme yltäkylläisyydestämme tähän päällisiksi: kaksi seikkaa vaatii meitä näitä julistamaan; toinen on oman ylpeytemme kukistaminen ja Jumalan armon tuntemus, ja toinen on itse kristillinen usko.

Ensiksikin Jumala on varmasti luvannut armonsa alennetuille, toisin sanoen, murheenalaisille ja epätoivoisille. Ihminen ei kuitenkaan voi tulla perusteellisesti alennetuksi ennen kuin tietää, että hänen autuutensa ei ensinkään riipu hänen omasta kyvystään, päätöksistään, pyrkimyksistään, tahdostaan ja teoistaan, vaan kokonaan toisen, nimittäin Jumalan ratkaisusta, päätöksestä, tahdosta ja teosta yksin. Niin kauan kuin ihminen on siinä vakaumuksessa, että hän pelastukseksensa kykenee johonkin, vaikka kuinka vähäiseen, hän pysyy luottamuksessa omaan itseensä, kokonaan olematta epätoivoinen itsestään; hän ei siis tule alennetuksi Jumalan edessä, vaan valikoi jonkin paikan, ajan ja teon tai ainakin odottaa ja toivoo jotakin sellaista, jonka turvin pääsisi pelastukseen. Se taas, joka ei ensinkään epäile kaiken riippuvan Jumalan tahdosta, se epäilee kokonaan itseänsä, ei valikoi mitään, vaan odottaa Jumalaa, joka vaikuttaa, se on armoa lähimpänä pelastetuksi tulemisen asiassa. Näitä asioita ilmoitetaan julkisesti valittujen tähden, että he tällä tavalla alennettuina ja mitättömiksi tehtyinä tulisivat autuaiksi. Muut vastustavat alentamista, jopa kiroavat moisen epätoivonopetuksen: he vaativat itselleen jätettäväksi jotakin tai edes pikkuruisenkin, jonka voivat täyttää. Nämä jäävät salaylpeiksi, Jumalan armon vastustajiksi. Tämä on, minä sanon, se toinen peruste: että hurskaat alennetuiksi tultuaan oppisivat tuntemaan armolupauksen, rukoilisivat apua ja omaksuisivat lupauksen.

Toinen peruste on se, että usko kohdistuu niihin, mitkä eivät näy. Jotta siis uskolle olisi tilaa, täytyy kaiken mitä uskotaan, olla salattua. Mutta sitä ei voida salata syvemmälle kuin siten, että se asetetaan meille näkyvän, tunnettavan ja koettavan täydelliseksi vastakohdaksi. Esimerkiksi kun Jumala tekee eläväksi, hän toteuttaa sen kuolettamalla, kun hän vanhurskauttaa, hän toteuttaa sen tekemällä vianalaiseksi, kun hän kuljettaa taivaaseen, hän toteuttaa sen johdattamalla helvettiin, niinkuin Raamattu sanoo: Herra kuolettaa ja tekee eläväksi, hän vie alas helvettiin ja tuo sieltä jälleen. Tästä ei ole nyt tilaisuutta pitemmältä puhua. Niille, jotka ovat kirjojamme lukeneet, tämä on perin tuttua.

Totuus ratkaisuvallasta:

Tarkastelkaamme sitten lyhyesti tuota toista paradoksia, ettemme saisi kuulla sitä sanottavan erittäin turmiolliseksi opiksi: Kaikki se, mikä tapahtuu meidän puoleltamme, tapahtuu pelkän välttämättömyyden pakosta eikä vapaan ratkaisumme voimasta. Tämän asian johdosta minä sanon näin: Jos on todistettu, että pelastuksemme on omien kykyjemme ja päätöstemme ulkopuolella, vain Jumalan teon varassa, minkä asian minä jäljempänä tutkimukseni pääosassa toivon voivani näyttää toteen, niin eiköhän siitä selvästi ole seurauksena, että niin kauan kuin Jumala tekoinensa ei ole saapuvilla, kaikki se, minkä me teemme, on pahaa, ja me välttämättömyyden pakosta toimimme sellaista, mikä ei ensinkään kelpaa pelastumiseksemme? Jos näet pelastuksen meissä vaikuttaa yksin Jumala, emmekä me, niin me emme ennen hänen vaikutustaan toimi mitään pelastumiseksemme vaikuttavaa, suhtauduimmepa asiaan niin tai näin.

Vailla Henkeä olevat:

Välttämättömyyden pakosta, minä sanon, emme väkisin pakotettuina, vaan, niinkuin sanotaan, muuttumattomuuden, ei pakon välttämättömyydestä, toisin sanoen: vailla Jumalan Henkeä oleva ihminen ei tosin tee pahaa väkivallan kohteena aivan kuin joutuen nurin niskoin laahatuksi, niinkuin rosvo tai varas vastoin näiden tahtoa viedään rangaistaviksi, vaan hän tekee sitä itsestään, tahto auliina. Tästä nautinnosta eli tekemisen tahdosta hän ei kuitenkaan voi oman voimansa varassa ollen luopua, sitä pitää aisoissa tai sitä muuksi muuttaa, päinvastoin hän pitkittää tahdonomaista nauttimistaan. Ja vaikkapa hänet ulkonaisesti väkivalloin pakotettaisiin toimimaan toisin, tahto kuitenkin sisäisesti vastahakoisena pakottajalleen tai pidättelijälleen vihastuu; mutta se ei vihastuisi, jos se muuttuisi ja mielellään tottelisi ylivaltaa. Tätä me juuri nimitämme muuttumattomuuden välttämättömyydeksi, toisin sanoen, tahto ei kykene itseään muuttamaan eikä muuanne kääntymään, päinvastoin se kohdatessaan vastusta yhä väkevämmin kiihoittuu tahtomisessaan. Tämän todistaa se, että se vihastuu. Näin ei kävisi, jos se olisi vapaa ja jos sillä olisi vapaa ratkaisuvalta. Kysy kokemukselta! Kuinka vaikeaa onkaan saada vakuuttuneiksi niitä, jotka kiihkeästi pitävät kiinni jostakin! Jos he antavat perään, he tekevät sen väkivallan uhatessa tai jonkin seikan tähden, josta heille on suurempaa hyötyä, mutta eivät koskaan vapaaehtoisesti. Ollessaan sitä vastoin kiihkottomia he antavat kaiken olla niinkuin se on ollakseen.

Hengen saaneet:

Toisaalta taas jos Jumala vaikuttaa meissä, niin meidän tahtomme Pyhän Hengen muuttamana ja hellästi henkeyttämänä jälleen mielihyvin ja taipuisasti tahtoo ja toimii, ei pakonalaisena. Sitä eivät mitkään vastustavat voimat voi muuksi muuttaa, eivät edes tuonelan portit voi sitä voittaa: se yhä jatkuvasti tahtoo, halajaa ja rakastaa hyvää, niinkuin se ennen tahtoi, halasi ja rakasti pahaa. Tämänkin jälleen kokemus todistaa. Kuinka horjumattomia ja lujia olivatkaan nuo pyhät miehet, kun heitä väkivaltaisesti koetettiin pakottaa johonkin muuhun: siitä he yhä enemmän yltyivät tahtomaan, aivan samoin kuin tuuli paremminkin sytyttää tulen kuin sitä sammuttaa. Niin kauan kuin siis Henki ja Jumalan armo säilyvät ihmisessä, ei ole mitään vapautta eli vapaata ratkaisuvaltaa kääntyä muuanne tai tahtoa jotakin muuta.

Kaiken kaikkiaan, jos olemme tämän maailman jumalan alamaisina - vailla tosi Jumalan vaikutusta ja Henkeä -, tämän maailman jumalan, joka on meidät vanginnut tahtoansa tekemään, niinkuin Paavali Timoteus-kirjeessään sanoo, niin emme voi tahtoa muuta kuin mitä hän itse tahtoo. Hänhän on se väkevä aseellinen, joka niin vartioitsee kartanoaan, että ne, joita hän pitää hallussaan, ovat turvassa voimatta herättää eloon ainoatakaan häntä vastustavaa mielenliikettä tai ajatusta, muussa tapauksessahan saatanan valtakunta riitaantuisi itsensä kanssa eikä pysyisi pystyssä; mutta Kristushan vakuuttaa sen pysyvän pystyssä. Ja näin me teemme halusta ja mielihyvin, tahdon olemuksen mukaisesti; jos näet tahtoa pakotetaan, se ei ole mikään tahto; pakko on pikemminkin niin sanoakseni tahtomattomuutta. Mutta kun väkevämpi karkaa hänen päällensä, voittaa hänet ja ottaa meidät ryöstösaaliikseen, olemme me jälleen Pyhän Hengen avulla väkevämmän orjia ja vankeja - mikä kuninkaallinen vapaus! - niin että me halulla tahdomme ja teemme kaikkea, mitä hän itse tahtoo. Näin inhimillisen tahdon asema on keskellä, juhtana; jos Jumala istuu sen selkään se tahtoo ja kulkee, kunne Jumala tahtoo, niinkuin psalmissa sanotaan Minä olin sinun edessäsi kuin juhta; jos taas saatana istuu sen selkään, se tahtoo ja menee, minne saatana tahtoo. Sen omassa määräysvallassa ei ole rientäminen jommankumman ratsastajan luo tai niiden etsiminen; ratsastajat itse kiistelevät sen haltuunsaamisesta ja omistamisesta.

Pelagiolaisuuden mielettömyys:

Sinä teet vapaan ratkaisun kyvyn vähäistäkin vähäisemmäksi, sellaiseksi, joka vailla Jumalan armoa ollen on täysin tehoton. Myönnäthän tämän todeksi? Nyt minä käyn kimppuusi ja kysyn: Jos Jumalan armo puuttuu tai jos se erotetaan tuosta vähää vähemmästä kyvystä, niin mitä tämä siis kykenee vaikuttamaan? Sinä sanot: Se on tehoton eikä vaikuta mitään sellaista, mikä hyvä on. Se siis ei vaikuta sitä, mitä Jumala ja hänen armonsa tahtovat, koska nyt kerran oletimme, että Jumalan armo on siitä erotettu. Mutta se, mitä Jumalan armo ei vaikuta, ei ole sitä, mikä hyvä on. Tästä seuraa siis, että Jumalan armoa vailla oleva vapaa ratkaisu ei ensinkään olekaan vapaa, vaan muuttumattomasti sidottu ja pahan palvelija, koska se ei itsenäisesti kykene kääntymään sen puoleen, mikä hyvä on.

Koska tämä on varmaa, niin en salli sinun tehdä vapaan ratkaisun kykyä vain vähää vähemmäksi. Tee siitä enkelimäinen, tee siitä, jos suinkin voit, kerrassaan jumalallinen! Mutta jos teet sen surullisen lisäyksen ja väität, että se ilman Jumalan armoa on tehoton, niin kohta sinä riistät siltä kaiken kykenevyyden. Mitäpä tehoton kyky on muuta kuin täysin olematon kyky? Kun siis väitetään, että vapaa ratkaisu on olemassa, mutta että sillä ei ole mitään tehoa, vaan että se on tehoton, on aivan samaa kuin se, mitä sofistit nimittävät lisämääräyksen aiheuttamaksi ristiriidaksi, aivan kuin jos sanoisit vapaata ratkaisua sellaiseksi, joka ei ole mikään ratkaisu tai jos sanoisit tulta kylmäksi ja maata kuumaksi. Sillä jos tuli, vaikka sillä tosin on kyky kuumentaa, jopa kuumaksi kuin helvetti, ei pala eikä polta, vaan on kylmä ja jäähdyttää, en minä sitä nimitä edes tuleksi, vielä vähemmän kuumuudeksi - ellet suvaitse pitää näennäistä ja kuviteltua tulta tulena.

Vapaa ratkaisu on siis yksin Jumalalle tunnusomaista, kokonaan se ei sovi kenellekään muulle kuin jumalalliselle majesteetille ainoastaan; sillä hän voi ja tekee, niinkuin psalmi ylistää: Kaiken, mitä hän tahtoo, hän tekee, sekä taivaassa että maassa. Jos tämä ominaisuus omistetaan ihmisille, sitä ei voida pitää heidän omanaan muussa tapauksessa kuin siinä, että itse jumaluuskin luetaan heidän omakseen; mutta suurempaa pyhyydenloukkausta ei voi olla.

Älköön ihmiselle myönnettäkö vapaata ratkaisuvaltaa niissä asioissa, jotka ovat hänen yläpuolellaan, vaan ainoastaan niissä, jotka ovat hänen alapuolellaan, toisin sanoen: tietäköön ihminen, että hänellä on vapaan ratkaisun nojalla oikeus käyttää, käsitellä tai jättää käyttämättä omistamaansa omaisuutta, vaikka tosin siinäkin johtaa yksinomaan Jumalan vapaa ratkaisuvalta, hänen mielisuosionsa mukaan, mutta ettei hänellä suhteessa Jumalaan eikä missään siinä, mikä koskee joko autuutta tai kadotusta, ole vapaata ratkaisuvaltaa, vaan, että hän on joko Jumalan tahdon tai saatanan tahdon vanki, vallanalainen ja orja.