ARMON OPIT #2

Ehdoton armovalinta

Alkulause

Ehdoton armovalinta kuuluu Raamatun keskeisimpiin oppeihin. Tämä Raamatun oppi vihastuttaa omavanhurskasta, mutta ihastuttaa armon kerjäläistä. Seurakunnan häpeäksi on todettava, että usein ateistit tuntevat (yrittäessään todistella Jumalaa epäoikeudenmukaiseksi) tämän opin paremmin, kuin Kristuksen omat. "Saarnaajien Ruhtinas", C. H. Spurgeon, puhuessaan armovalinnasta sanoi: Näyttää siltä, että ihmisen mielessä on syvälle juurtunut ennakkoluulo tätä oppia kohtaan. Tunnustavat kristityt vastaanottavat useammat muut opit, toiset varovasti, toiset ilomielin, mutta tämä näyttäisi kaikista halveksituimmalta ja hylätyimmältä (Saarna: "Valinta", 02/09/1855 New Park Street Chapel). Kristinopin suhteen asiat ovat nyt moninkerroin huonommin, kuin Spurgeonin päivinä.

Kiitetty olkoon kuitenkin Jumala, joka on kirjoituttanut Raamattuunsa tämän ihmeellisen ja suloisen opin, joka avaa eteemme Hänen armonsa iankaikkisen olemuksen!

Määritelmiä

Luterilainen Yksimielisyyden Ohje eli eräiden Augsburgin tunnustuksen uskonkohtien perinpohjainen, selkeä, oikea ja lopullinen toisto ja selitys aloittaa kappaleen 11. (Jumalan iankaikkinen ennaltatietämys ja valinta) näillä sanoilla: Tästä opinkohdasta ei Augsburgin tunnustuksessa pysyvien teologien keskuudessa ole käyty julkista kiistaa. Oikein opetettuna tämä on lohdullinen opinkohta. Siksi selvitämme sitäkin tässä kirjoituksessa, jottei siitä vastedeskään syntyisi pahennusta herättävää väittelyä. Poimin tästä tunnustuskirjan osasta oleellisimmat kohdat:

  1. Predestinaatio eli Jumalan iankaikkinen valinta koskee ainoastaan Jumalan hurskaita, rakkaita lapsia. Se on heidän pelastuksensa syy, se toteuttaa pelastumisen ja kaiken mitä tähän kuuluu. Sillä perustalla meidän autuutemme kestää niin vankasti, etteivät helvetin portit pysty sitä järkyttämään. (Matt. 16:18)
  2. Tätä valintaa ei pidä tutkia Jumalan salaisen päätöksen kannalta, vaan se on opittava ymmärtämään Jumalan sanasta, jossa se on ilmoitettu.
  3. Jumalan sana taas ohjaa meidät Kristuksen luokse. Hän on se "elämän kirja", (Esim. Fil. 4:3) johon kaikkien niiden nimet on kirjoitettu, joiden on määrä tulla iankaikkisesti autuaiksi. Hänessä heidät on myös valittu, niin kuin Raamattu sanoo: Jumala on ennen maailman perustamista hänessä - Kristuksessa - valinnut meidät. (Ef. 1:4)

Reformoidun kirkon tunnustuskirjat ovat samoilla linjoilla:

Valinta on Jumalan muuttumaton tarkoitus, jossa Hän, ennen maailman perustamista, silkasta armosta, oman tahtonsa mielisuosion mukaan, valitsi tietyn määrän henkilöitä koko ihmisrodusta, jotka olivat langenneet omasta syystään alkuperäisestä oikeamielisyydestään syntiin ja tuhoon, pelastukseen Kristuksessa, jonka Hän iankaikkisuudesta määräsi Välimieheksi ja valittujen Pääksi ja pelastuksen perustaksi...

Dortin kaanon, Opin Ensimmäinen Pääkappale, artikla 7

Mainitaan vielä yhteenvedonomaisesti englantilaisten baptistien uskontunnustuksesta (1689) artikla 3d:n alkusanat: Jumalan päätöksen mukaan, Hänen kunniansa osoitukseksi, jotkut ihmiset ja enkelit on ennalta määrätty ikuiseen elämään Jeesuksen Kristuksen kautta, Hänen armonsa kirkkauden kunniaksi.

Mitä armovalinnalla tarkoitetaan

Armovalinta tarkoittaa sitä, että Jumala valitsee langenneesta ihmiskunnasta yksilöitä pelastukseen ja, että

Toistonkin uhalla tahdon painottaa, että Jumala suorittaa tämän valinnan oman päätöksensä mukaan. Ihmisen teot tai tekemättä jättämiset, uskomiset tai uskomattomuudet eivät siihen vaikuta. Toisin sanoin, ihmisen kohtalo on täysin Jumalan käsissä. Tämä on Raamatun yksiselitteinen opetus. Uskovan elämä ei ole koskaan hänen omassa kädessään, ei ennen uskoa, eikä sen jälkeen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei ihminen olisi Jumalalle vastuussa tekemisistään tai sydämensä aivoituksista.1

Mitä armovalinnalla ei tarkoiteta

Monella meistä on harhakuvitelmia tästä opista. Vielä useammalla ei ole mitään käsitystä siitä. Saarnamiestenkin toimesta armovalinta yleisesti ohitetaan, kun se tulee Raamatun tekstissä vastaan. Vielä pahemminkin, jos sitä ei ohiteta, niin se selitetään tarkoittamaan jotain aivan muuta, vieläpä päinvastaista, koska se sotii meidän luonnollisia käsityksiä vastaan. Yritän seuraavassa käsitellä yleisimpiä väärinkäsityksiä:

  1. Valinta tapahtuu silloin kun ihminen uskoo.

    Tässä sekoittuu valinta ja pelastuminen, jotka eivät ole sama asia. Valinta tapahtuu iankaikkisuudessa ja johtaa uskoon ajassa. Paavali kirjoittaa efesolaisille, niinkuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa (1:4).

  2. Valinta riippuu ihmisen uskosta.

    Tämän näkemyksen mukaan Jumala katsoo tulevaisuuteen ja valitsee näkemänsä perusteella kaikki ne, jotka myöntyvät evankeliumin sanomaan. Tämä ehdotelma ei kestä minkäänlaista koetusta, vaikka onkin kaikkein suosituin. Ensiksi, minkäänlaista valintaa Jumalan puolelta ei todellisuudessa tapahtuisi ollenkaan. Toiseksi, valinnan suorittaja olisi ihminen, eikä Jumala. Johanneksen evankeliumista luemme, Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät... minä olen teidät maailmasta valinnut, sentähden maailma teitä vihaa (15:16,19). Nämä sanat ovat apostoleille osoitettuja, mutta niistä tulee ilmi kuka kenetkin valitsee. Sana eklegomai (valita) esiintyy 21 kertaa Uudessa Testamentissa,2 mutta ei kertaakaan niin, että ihminen olisi valitsemassa Jumalaa.

  3. Valinta riippuu ihmisen uskosta, jos hän pystyisi uskomaan.

    Tämä esimerkki on erään nykyajan suositun saarnamiehen opetuksesta. Otan sen tässä esimerkiksi, jotta lukija näkisi kuinka pitkälle älyttömyyksiin ollaan valmiita menemään, jottei tarvitsisi taipua Raamatun selvän opetuksen edessä. Opetus kuuluu näin: Jumala katsoi tulevaisuuteen ja valitsi kaikki ne, jotka evankeliumin kuullessaan olisivat uskoneet, jos olisivat olleet siihen kykeneviä. Tällaiseen logiikkaan päädytään, kun myönnetään ihmisen täydellinen turmelus, mutta kielletään Jumalan ehdoton armovalinta.

  4. Jumala on valinnut kaikki pelastukseen ja ihmisestä riippuu valinnan kestävyys.

    Tässä myös tehdään väkivaltaa sanojen merkityksille ja Raamatun opetukselle. Ensin, valinta itsessään edellyttää, että suoritetaan valikointia, "toinen otetaan, toinen jätetään". Toiseksi, tällainen siirtää meidät armon evankeliumista synergismiin, eli ihminen olisi todellinen valitsija.

Yleisiä vastaväitteitä

Vastaväitteitä on paljon, sillä ihmisen luontaiselle omavanhurskaudelle ehdoton armovalinta lienee kaikista armon opeista vastenmielisin. Ehdollinen valinta kyllä kelpaisi, mutta silloin se ei olisikaan armosta. Jos tämä oppi lämmittää lukijan sydäntä, tietäköön hän, että se on Jumalan työtä hänessä.

Yritän seuraavassa kahdessa jaksossa käsitellä kaikkia mahdollisia oleellisia argumentteja tätä oppia vastaan.

  1. Jos valinta ei riipu ollenkaan ihmisestä, niin Jumala olisi epäoikeudenmukainen valitessaan toisia pelastukseen, mutta toisia ei. Toiset joutuisivat kadotukseen, koska Jumala ei valinnut heitä.
    1. Jumalan armovalinta ei ole se tekijä, joka kadottaa syntisen. Päinvastoin, Jumalan armovalinta pelastaa kadotettuja syntisiä, jotka olivat jo kuolleita syntiensä tähden (Efes. 2:1). Myöskään valitsematta jättäminen ei kadota ketään. Synti on se tekijä, joka erottaa ihmisen Jumalasta. Ja ihminen on syntinen riippumatta valitsemisesta, tai valitsematta jättämisestä. Ehdoton armovalinta ei vahingoita ketään.
    2. Tämän vastaväitteen takana ei ole tervettä käsitystä synnistä, eikä oikeudenmukaisuudesta. Juuri Jumalan oikeudenmukaisuus vaatii, että syyllinen tuomitaan ja syytön vanhurskautetaan. Syyllisen vapauttaminen olisi epäoikeudenmukaista. Jumala on absoluuttisen oikeudenmukainen, kun Hän tuomitsee syntisen kadotukseen. Kiitos Jumalalle, ettei valinta ole oikeusvalinta, vaan armovalinta! (Room. 11:5) Ei yksikään pelastuisi, jos Jumala kohtelisi kaikkia pelkästään oikeudenmukaisesti.
    3. Raamattu opettaa, että Jumalalla on täysi oikeus toimia luotujensa kanssa tahtonsa mukaan. Me olemme Hänen omaisuuttaan alusta loppuun, vieläpä mittaamattomassa velassa Hänelle (Room. 9:21-23).
    4. Tässä vastaväitteessä on myös havaittavissa inhimillinen reiluuden käsite. Ei ole reilua, että toiset pelastuvat, mutta toiset eivät. Tämä on totta, sillä reiluus vaatisi sitä, että jos yksikin joutuu kadotukseen, niin kaikkien muidenkin pitäisi päätyä sinne, sillä olemmehan kaikki syntisiä. Kiitos Jumalalle, ettei Hän ole reilu! Reiluus, toisin kuin oikeudenmukaisuus ja armollisuus, ei kuulu Jumalan ominaisuuksiin. Vilkaisu ympärillemme tai ihmiskunnan historiaan todistaa oivasti tämän asian. Toinen elää yltäkylläisyydessä, toinen puutteessa; toinen rauhassa, toinen vainottuna; toinen ei näe sairautta, toinen ei näe tervettä päivää; jne. Jumala ei kohtele kaikkia luotujansa samanlaisesti, mutta (uskomme mukaisesti) aina kuitenkin oikeudenmukaisesti ja äärettömän viisaasti.
    5. On muistettava, ettei Jumala ole velvollinen pelastamaan ketään. Ihminen on rikkonut Jumalaansa vastaan ja saattanut itsensä kadotukseen. Jos Jumalalla on oikeus tuomita kadotukseen, niin Hänellä on myös oikeus valita pelastukseen. Helvetissä ei tule olemaan yhtään syytöntä, eikä kukaan tule osoittamaan Jumalaa epäoikeudenmukaiseksi (Room. 3:3,4).
  2. Jos ehdoton armovalinta on totta, niin silloin evankeliumin julistus on turhaa, sillä kaikki valitut pelastuvat kuitenkin.
    1. Evankeliumin julistus ei ole turhaa, sillä armovalinta on vain yksi osa pelastuksen ketjussa. Jumala on nähnyt hyväksi saarnauttamansa Sanan kautta herättää valittunsa uskomaan (1Kor.1:21,24). Armovalinta johtaa uskon lisäksi myös pyhitykseen ja lopulta kirkkauteen. Jumala ei ainoastaan ennalta määrää pelastuksen loppua, mutta myös ne keinot millä se saavutetaan (Room. 8:30). Meidän on kuitenkin muistettava, että evankeliumin julistus on pelastuksen keino, eikä syy. Syy pelastukseemme on Jumalan ehdottomassa rakkauden armovalinnassa.
    2. Jumalalla on muitakin tarkoituksia evankeliumin julistamisella, kuin valittujensa pelastaminen. Meille, jotka pelastumme, sana rististä on Jumalan voima ja Jumalan viisaus, mutta viisaille ja mahtaville se on häpeäksi ja lisää heidän vastuutaan Jumalan edessä (1Kor. 1:27; 2Kor 2:15). Jumala on nähnyt hyväksi käyttää meitä, koiran raatoja, kuten Daavid sanoisi, evankeliuminsa julistamiseen, jotta Hänen voimansa ja kunniansa tulisi kaikille luoduille ilmeiseksi.
    3. Opin ehdottomasta armovalinnasta pitäisi pikemminkin kannustaa meitä evankeliumin julistukseen, sillä siinä työssä olemme Hänen asiallaan: viemässä Hänen valituilleen ilosanomaa, julistamassa Hänen vanhurskauttaan ja kunniaa kaikille luoduille, sekä lisäämässä suruttomien vastuullisuutta Jumalan edessä.
    4. Tämän vastaväitteen takana näkyy myös meidän pragmatismin hapattama ajattelutapamme. Tulokset eivät saa milloinkaan olla vaikuttiminamme, sillä silloin on ovi avoinna kaikenlaisille kompromisseille. Seurakunnan tulee julistaa evankeliumia siksi, että Jumala on antanut sille tämän tehtävän. Jumala pitää huolen tuloksista (Ap.t. 2:47b).
  3. Oppi ehdottomasta armovalinnasta johtaa moraalittomuuteen. Uskovat voisivat elää miten tahtoisivat, koska he olisivat joka tapauksessa valittuja ja pelastettuja.
    1. Katsaus protestanttiseen historiaan kumoaa tämän väitteen. Siellä missä Jumalan suvereniteettia pelastuksessa on korostettu ja systemaattisesti opetettu, siellä myös seurakunta on ollut suolana ja valona maailmassa.3
    2. Tässä ei oteta huomioon Jumalan Pyhän Hengen työtä. Uskovia ei ole valittu moraalittomuuteen, vaan uskoon ja parannukseen. Jos näistä ei ole merkkiäkään, niin silloin kääntyminen on kyseenalaistettava. Kuka voisi sanoa olevansa valittu ilman parannusta?
    3. Raamattu opettaa ehdotonta armovalintaa ujostelematta. Enemmänkin, sillä Paavali vetoaa siihen kristillisen vaelluksen perustana. Mutta me olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teidän tähtenne, veljet, te Herran rakastetut, sentähden että Jumala alusta alkaen valitsi teidät pelastukseen Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen... Niin seisokaa siis, veljet, lujina ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olette oppineet joko meidän puheestamme tai kirjeestämme (2Tess. 2:13-15). Paavalin kirjeitä tutkiessa huomaa, että tämä on hänellä normina: ensin oppi, sitten siihen perustuva vaellus. Efesolaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua ovat puhdasta oppia siitä mitä Jumala on suvereenisessa armossaan tehnyt valittujensa puolesta. Tähän ihmeelliseen totuuteen perustuen Paavali jatkaa, Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii (Efes. 4:1). Sama ilmiö on havaittavissa Roomalaiskirjeessä. Luvut 1-11 ovat kristinopin systemaattinen esitys, jossa kolmessa viimeisessä (9-11) luvussa Paavali myös vastaa kaikkiin ehdotonta armovalintaa koskeviin vastaväitteisiin. Paavali lopettaa esityksensä tyhjentävästi: Tai kuka on ensin antanut hänelle jotakin, joka olisi tälle korvattava? Sillä hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki; hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen (Room. 11:35,36). Roomalaiskirje ei kuitenkaan lopu tähän, vaan Paavali jatkaa: Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne (Room. 12:1). Mistä Jumalan "armon laupeuksista"4 Paavali puhuu? Niistä, jotka on selitetty luvuissa 1-11.
  4. Jos oppi ehdottomasta armovalinnasta on totta, niin Jumala syyllistyisi teeskentelyyn vaatiessaan ei valituilta esim. parannusta, sillä ovathan he siihen kykenemättömiä.5
    1. Jumala ei syyllisty teeskentelyyn vaatiessaan parannusta, sillä Hän loi Aatamin kykeneväksi täydelliseen kuuliaisuuteen. Ihmiseltä on kadonnut kyky kuuliaisuuteen lankeemuksen myötä, mutta Jumalaa syntiinlankeemus ei pysty muuttamaan. Hänen pyhyytensä ei voi ikinä tyytyä mihinkään kompromissiin. Syntisen velvollisuus on parannuksenteko riippumatta kyvystä tai kykenemättömyydestä, sillä Jumala on luonut ihmisen rakastamaan ja kunnioittamaan itseänsä. Miksi Hänen pitäisi luopua siitä, mitä Hänelle itseoikeutetusti kuuluu? Jos meidän synnin turmelema luontomme ja siihen kuuluvat kykymme olisivat sen kriteerinä, mitä Jumala voi oikeutetusti vaatia luodultainsa, niin Hänellä ei olisi oikeuksia ollenkaan.
    2. Ihminen ei ainoastaan ole kykenemätön parannukseen, vaan hän aktiivisesti vastustaa Jumalan armoa (Joh. 5:40). Tämä lisää hänen vastuutaan Jumalan edessä ja samalla todistaa synnin kauheudesta, kun vielä Jumalan armon sanomaakin näin pilkataan. Kts. kohta 2, b ja c.

Erityisiä vastaväitteitä

  1. Jumalan armovalinnan kohteena eivät ole yksilöt. Yksilöiden tilalle vastaväittäjästä riippuen on tarjottu:

    On totta, että Jumala on valinnut pelastussuunnitelman, jota Hän toteuttaa. On totta, että Hän on valinnut seurakuntansa ja liittää siihen kaikki pelastuvat. On myös totta, että Jumala on valinnut tiettyjä kansoja erityisten siunaustensa kohteeksi. Nämä ovat Raamatullisia valintoja, mutta ne eivät kuitenkaan ole se valinta, eivätkä korvaa sitä ehdotonta armovalintaa, joka johtaa pelastukseen. Osoittamalla sen, että Jumala valitsee yksilöitä kumotaan nämä kaikki vastaväitteet. Otan tähän ainoastaan yhden jakeen todistaakseni, että Jumala valitsee yksilöitä, osittain toiston välttämiseksi ja osittain siksi, että se on niin tyhjentävän selvä:

    Sen kuullessansa pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat, kaikki, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään. (Ap.t. 13:48)

    A. W. Pink kommentoi tämän jakeen johdosta:

    Kaikkia ihmisen kekseliäisyyden konsteja on käytetty tylsistyttämään tämän kirjoituksen terävää kärkeä ja selittämään pois näiden sanojen ilmiselvää merkitystä, mutta se on ollut turhaa. Ei mikään ikinä kuitenkaan pysty saattamaan sopusointuun tätä tai vastaavia kohtia luonnollisen ihmisen mielessä. Niin monta, kuin oli säädetty iankaikkiseen elämään, uskoi. (eng. käännös) Tästä opimme neljä asiaa: Ensin, että uskominen on Jumalan säädöksen seuraus, eikä syy. Toiseksi, että vain rajallinen määrä on säädetty iankaikkiseen elämään, sillä jos kaikki ihmiset ilman erotusta olisivat näin säädettyjä, niin sanat niin monta kuin (suom. kaikki, jotka) olisivat merkityksettömiä. Kolmanneksi, että tämä säädös koskee iankaikkista elämää, eikä vaan ajallisia siunauksia; se ei ole säädös palveluun, vaan itse pelastukseen. Neljänneksi, että kaikki - niin monta kuin, ei yhtään vähempää - jotka ovat näin Jumalan säätämät iankaikkiseen elämään, tulevat varmasti uskomaan.

    Rakastetun Spurgeonin kommentit yo. jakeesta ovat huomiomme arvoisia. Hän sanoi:

    On yritetty todistaa, etteivät nämä sanat opeta ennaltamääräämistä, mutta nämä yritykset niin selvästi tekevät väkivaltaa kielenkäytölle, etten haaskaa aikaa niiden vastaamiseen. Luen: 'Niin monta, kuin oli säädetty iankaikkiseen elämään, uskoi,' enkä vääntele tekstiä, vaan kunnioitan Jumalan armoa lukemalla tälle armolle jokaisen ihmisen uskon... Tekeekö Jumala väärin antaessaan armoa? Jos on oikein, että Hän antaa sitä, onko väärin Hänen antaa sitä tarkoituksellisesti? Olisiko parempi, että Hän antaisi sitä sattumanvaraisesti? Jos on oikein Hänen antaa armoa tarkoituksellisesti tänään, se oli myös oikein ennen tätä päivää - ja, koska Hänessä ei ole muutosta - iankaikkisuudessa.6

  2. Armovalinta ei ole ehdoton, vaan ehdollinen. Se riippuu jotenkin ihmisestä. Jumala valitsi jotkut pelastukseen ikuisuudessa ja Hän perusti valintansa tulevaisuuden ennaltatietämiseensä. Room. 8:29 (Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi...) tulkitaan tarkoittamaan seuraavaa: Sillä ne, jotka Hän ennaltanäki, että he uskoisivat (ja, että he kestäisivät uskossansa loppuun asti), niin ne Hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi...

    Ehdollinen armovalinta on epälooginen ja ristiriitainen ajatus. Se halventaa Jumalan armon suuruutta siirtämällä pelastuksen kulmakiven Jumalasta ihmiseen. Ehdollinen armovalinta on raamatullisesti täysin kestämätön oppi seuraavista syistä:

    1. Armovalinta on ehdoton.
      Sen on oltava ehdoton ollakseen armovalinta.
      Muuten se olisi pelkästään valinta.
      Muuten se olisi ansiosta.
      Sen on oltava ehdoton ollakseen Jumalan suorittama.
      Jumala ei katso henkilöön. Missään ihmisessä ei ole mitään mihin Jumala voisi mitenkään mieltyä.
      Todellinen valinnan suorittaja olisi ihminen, jos valinta olisi ehdollinen.
      Hän, joka on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsumuksella, ei meidän tekojemme mukaan, vaan oman aivoituksensa ja armonsa mukaan, joka meille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa ennen ikuisia aikoja... (2 Tim. 1:9)
    2. Ennaltamäärääminen ei voi perustua esitetyn kaltaiseen ennaltatietämiseen, sillä ainoastaan se, mikä on varmaa, on ennaltatiedettävissä ja ainoastaan se, mikä on ennaltapäätetty, voi olla varmaa.
    3. Usko ja parannus ovat Jumalan lahjoja (Ap.t. 5:31; 11:18; 1Kor. 4:7; Efes.2:8; Fil. 1:29; jne.) ja valinnan seurausta. Ne eivät voi olla samalla syytä, että seurausta.
    4. Roomalaiskirje 8:29 ei puhu siitä mitä Jumala edeltätunsi (uskoa, parannusta, jne.), vaan siitä kenet Jumala edeltätunsi. Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut..., ovat jakeen 28 jotka Jumalaa rakastavat, jotka Hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. Kyse on ihmisistä, syntisistä, Jumalan kirkkautta vailla olevista, mutta armosta pelastetuista. Ei näissä itsessään ollut mitään, joka erottaisi heidät kanssaihmisistään, vaan syy heidän kutsumiseensa on Jumalassa, että Jumalan valinnan mukainen aivoitus pysyisi, ei tekojen tähden, vaan kutsujan tähden (Room. 9:11).
    5. Tässä Roomalaiskirjeen kohdassa ei ole kyse edeltä tietämisestä, sillä Jumala kaikkitietäväisyydessään edeltätietää kaikki ihmiset, mutta kaikkia ihmisiä ei ole määrätty Jeesuksen kaltaisiksi. Kyse on edeltä tuntemisesta ja kaikki, jotka Jumala on edeltätuntenut, Hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi. Jumala puhuu Israelista Hoosean kirjassa: Minä tunsin sinut erämaassa... (13:5). Samoin Aamoksen kirjassa (alkutekstin mukaan): Ainoastaan teidät minä olen tuntenut kaikista maan sukukunnista... (3:2). Ei Jumala ole sanomassa, että Hän oli tietoinen vain Israelista vaan, että Hänellä on erikoinen suhde ainoastaan Israelin kanssa. Jeremiaasta Jumala sanoi: Jo ennenkuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä sinut tunsin... (Jer. 1:5). Jeesus tulee lausumaan laittomuuden tekijöille sanat: Minä en ole koskaan teitä tuntenut (Matt. 7:23). Toki Hän tietää nämä kaikki, mutta he eivät olleet edeltätunnettuja. Usein tähän sanaan "tunteminen" sisältyy valinta, tunnustus ja suosio. Vertaa 1Kor. 8:3; Gal. 4:9; 2Tim. 2:19; 1Joh. 3:1.
      Ei Jumala ole hyljännyt kansaansa, jonka hän on edeltätuntenut... Samoin on nyt tänäkin aikana olemassa jäännös armon valinnan mukaan. Mutta jos valinta on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo. (Room. 11:2-6)
  3. Armovalinnan syy ei voi olla Jumalassa, koska Hän tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1 Tim. 2:4).

    Sekä reformoidut, että luterilaiset kumoavat jyrkästi tämän vastaväitteen, kuitenkin poiketen vastauksessaan, sillä nämä suunnat eroavat tässä kohdassa siinä mihin he omassa teologisessa systeemissään sijoittavat Jumalan tutkimattoman tahdon. Luterilainen teologia vastaa siten, että meidän on erotettava Jumalan ilmoitettu tahto (evankeliumin universaalisuus) ja sen rajallinen vaikutus (kaikki eivät käänny Jumalan pelastavasta tahdosta huolimatta) jyrkästi toisistaan ja pitäydyttävä tutkimasta näiden välistä jännittettä, koska se kuuluu Jumalan paljaan, salaisen ja tutkimattoman tahdon piiriin, johon meillä ei ole lupa kajota.

    Reformoidut taas vastaavat niin, ettei Jumalan pelastava tahto kohdistu muihin kuin valittuihin ja he luonnollisesti kieltävät tämän Timoteuskirjeen kohdan opettavan päinvastaista. He perustelevat näkemyksensä ja kumoavat vastaväitteen seuraavasti:

    1. Ilmaisut, kuten "kaikki ihmiset" ja "koko maailma", ovat Raamatussa harvoin kaikenkattavia. Esim. kun fariseukset sanoivat, koko maailma juoksee hänen perässään (Joh. 12:19), eivät he tarkoittaneet jokaista yksilöä kaikkina aikoina. Ei myöskään Paavali, joka puhuu korinttilaisista hänen kirjeenään, jonka kaikki ihmiset tuntevat ja lukevat (2 Kor. 3:2), tarkoita kovin suurta joukkoa. On aina syytä tarkastella tällaisia (ja kaikenlaisia) ilmaisuja tekstiyhteyksissään ja on myös varottava lukemasta niihin vierasta merkitystä.
    2. Raamatun tekstit eivät puhu "jokaisesta yksilöstä", vaan kaikista ihmisistä, jolla tarkoitetaan ihmisiä ilman erotusta. Kaikki ihmiset, tekstiyhteydestä riippuen ovat: juutalaiset ja pakanat, rikkaat ja köyhät, orjat ja vapaat, miehet ja naiset, hyvät ja pahat, jne. Havainnollistava esimerkki löytyy samasta Timoteuskirjeestä edempänä:
      Sillä rahan himo on kaiken pahan juuri... (6:10)
      Samoin kuin 2. luvussa, tässäkin "kaikki" tarkoittaa "kaikenlaista". Ei jokaisen pahuuden takana ole rahan himo, vaan rahan himosta kumpuaa kaikenlaista pahuutta, esim. valhetta, itsekkyyttä, ahneutta, jne.
    3. Ketkä ovat ne "kaikki (kaikenlaiset) ihmiset", joista Paavali puhuu jakeissa 4 ja 6? Paavali itse vastaa tähän kysymykseen hyvin painokkaasti jakeessa 7: pakanat.
    4. Kuvitellun vastaväittäjän pinnallinen Raamatun selitys johtaa myös kestämättömään jumalakuvaan. Meillä olisi heikko ja kykenemätön jumala, joka tahtoo pelastaa, mutta on voimaton toteuttamaan tahtoansa. Raamattu ilmoittaa meille kuitenkin aivan toisenlaisen Jumalan. Hän on Kaikkivaltias, Suvereeni Yksinvaltias, jonka neuvo pysyy ja, joka sanoo: kaiken, mitä tahdon, minä teen (Jes. 46:10). Jotkut yrittävät väistää tämän totuuden väittämällä, että Jumala on "sitonut kätensä" pelastuksen suhteen. Tämä on täysin epätoivoinen ja epäraamatullinen väite, joka osoittaa ainoastaan sen, miten mahdotonta lihallisen mielen on hyväksyä Jumalan teitä. Taas Raamatun ilmoitus on päinvastainen: Jumala on armollinen tahtonsa mukaan (Room. 9:18).
      "Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan". (Room. 9:15)
  4. Armovalinnan syy ei voi olla Jumalassa, koska Jumala ei voisi tai ei tahtoisi tehdä väkivaltaa ihmisen vapaalle tahdolle. Tämä vastaväite kuulostaa hurskaalta, mutta
    1. Jumala ei tee väkivaltaa ihmisen tahdolle kutsuessaan hänet yhteyteensä. Pyhä Henki kirkastaa Jumalan armoa Kristuksessa niin vastustamattoman ihanaksi, ettei uudestisyntynyt syntinen mistään muusta piittaa. Missä on se totinen uskovainen, joka väittää, että hänen tahdolleen on tehty väkivaltaa? Kuka uskoo Jeesukseen vastoin tahtoansa?
    2. Ihmisen ns. "vapaa" tahto ei Raamatun mukaan ole mikään ongelma Jumalan suunnitelmien toteutumiselle. Jumala ei kunnioita ihmisen "vapaata" (se on "pahaa") tahtoa, vaan polkee sen jalkoihinsa milloin hyväksi näkee (Snl. 21:1; Room. 9:18; 2Tess. 2:11; Ilm. 17:17; et al.)
    3. Oppi ihmisen "vapaasta tahdosta" on myös harhaa. Raamattu opettaa, että ihminen on luotuna olentona aina jonkun orja, joko synnin kuolemaksi tai kuuliaisuuden, vanhurskaudeksi (Room. 6:16-23). Aiheesta enemmän Sidottu ratkaisuvalta -sivulla.

Päätelmä

Raamatun opetus ja uskonpuhdistajien tunnustuskirjat ovat yhtäpitäviä: Armonvalitsemus on Jumalan vapaa, suvereeni, iankaikkinen ja muuttumaton rakkauden, armon ja laupeuden säädös, jossa Hän valitsee, oman kirkkautensa kiitokseksi ja ainoastaan oman tahtonsa mielisuosion mukaan, jotkut ihmiskunnan jäsenet uskoon, pyhitykseen ja ikuiseen elämään Kristuksessa. Tämä ei ole ehdonvallan asia, sillä siellä missä tästä opista luovutaan, siellä ollaan tekojen tiellä.


Alaviitteet

[1 Takaisin tekstiin] Luther ei yritä päästä helpolla tästä vaikeudesta. Hän tunnustaa, että syntiselle Jumala on täysin salattu. Roomalaiskirjeen 1. luku antaa hyvän tilaisuuden lähestyä näitä ongelmia. Paavalihan sanoo 24. jakeessa, että Jumala hylkäsi syntiset heidän sydämensä himoihin. Traditiosta Luther löytää tämän selitettynä niin, että Jumala salli, että heidät hylättiin. Mutta sitä hän ei voi hyväksyä. Mitä Jumala sallii, sen hän myös tahtoo. Sallimisesta puhuminen on pötyä, sillä jos Jumala ei tahtoisi, ei se tapahtuisi: ja kuinka hän sallisi sen, jos hän ei tahtoisi sitä? Luther torjuu siis erilaiset yritykset rationalistisesti silotella jännitystä ennaltamääräämisen ja persoonallisen vastuun väliltä.
(Leif Grane, "Luther ennen luterilaisuutta" s. 96, Kirjapaja 1978)

[2] Mar 13:20; Lu 6:13; 10:42; 14:7; Joh 6:70; 13:18; 15:16,19; Ap.t. 1:2,24; 6:5; 13:17; 15:7,22,25; 1Ko 1:27-28; Ef 1:4; Jaak 2:5

[3] Lutherille ei ole olemassa mitään vastakohtaa predestinaation ja ihmisen vastuullisen toiminnan välillä. Hänen protestinsa sitä vastaan, että puhutaan filosofis-moraalisesti synnistä ja vanhurskaudesta, ei merkitse, ettei voisi enää puhua konkreettisesti ja elämänläheisesti ihmisen olosuhteista Jumalan edessä.

Erottelullaan teologisen ja filosofisen puheen välillä on Luther koettanut osoittaa ihmiselle hänen paikkansa Jumalan edessä. Kaikki, mitä hän sanoo, on nähtävä siinä valossa. Hän hylkää ihmisnäkemyksen, joka on kiinnostunut ihmisen ominaisuuksista ymmärtämättä, että Jumala yksin tuomiollaan ratkaisee, mitä ihminen on Hänen edessään. Mutta hän ei uneksi, että tämä voisi estää häntä erinomaisen kätevästi puhumasta kristillisen elämän ehdoista. Kun hän torjuu teologisen antropologian muotoilemisen ihmisen järjestä ja tahdosta lähtien, se ei merkitse, että hän unohtaisi, että ihminen elää juuri järkensä ja tahtonsa avulla ihmisenä, sekä syntisenä että vanhurskaana.
(Grane, s. 97,98)

[4] Alkutekstissä "laupeus" on monikossa.
KR 1992 vangitsee Paavalin ajatuksen paremmin kääntämällä: Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä... Mutta, linjansa mukaisesti, suhtautuu ylimielisesti sidossanoihin ja jättää kokonaan tekstistä pois sanan oun (siksi, sen takia, siitä johtuen, niin ollen, siis, asioiden näin ollessa, jne.), joka sitoo Paavalin kehotuksen edellä esitettyyn opetukseen.

[5] Lutherin mukaan vaatimus Jumalan toimintatavan sopivuuden selvittämisestä ei ole vain hyödytön, vaan myös jumalaton, koska se edellyttää, että ihmisellä olisi mittapuu, millä hän voisi mitata Jumalan tekoja. (Grane, ibid. s.96) Mielestäni vastaväite on kuitenkin oikeutettu siinä määrin kun se kumpuaa rakkaudesta totuuteen, johtaa tarkempaan Raamatun tutkimiseen, eikä mene yli sen mikä on kirjoitettu.

[6] A.W. Pink, The Sovereignty of God.


Rev. 2002-11-17
Osmo Saarikumpu