Ihmisen kyvyt protestanttisissa uskontunnustuksissa

Uskomme, että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, puhtaaksi ja moitteettomaksi ja, että hän lankesi saamastaan armosta omasta syystään.[1] Hän näin vieraantui Jumalasta, oikeuden ja kaiken hyvyyden lähteestä niin, että hänen luontonsa on kokonaan turmeltunut. Mieleltään sokeutuneena ja sydämeltään turmeltuneena hän on kadottanut kaiken oikeamielisyytensä, eikä hänessä ole mitään hyvää.[2] Ja vaikka hän vielä pystyy erottamaan hyvän ja pahan,[3] sanomme silti, että se valo, joka hänellä on, muuttuu pimeydeksi hänen etsiessään Jumalaa, niin ettei hän millään tavalla voi Häntä lähestyä oman ymmärryksensä ja järkensä avulla.[4] Ja vaikka hänellä on tahto, joka kannustaa häntä tekemään sitä tai tätä, hän on silti synnin vanki, niin ettei hänellä ole vapautta tehdä oikein, paitsi Jumalan sen hänelle salliessa.[5]

1. 1Ms. 1:26; Saar. 7:10; Rom. 5:12; Ef. 2:2-3
2. 1Ms. 6:5; 8:21
3. Rom. 1:21; 2:18-20
4. IKo. 2:14
5. Joh. 1:4-5,7; 8:36; Rom. 8:6-7

Langettuaan synnin tilaan ihminen on kokonaan kadottanut kaiken kyvyn pelastusta myötäilevän hengellisen hyvän tahtomiseen (Rom. 5:5; 8:7-8; Joh. 6:44,65; 15:5). Luonnollinen ihminen on kokonaan haluton tähän hyvään (Rom. 3:9-10,12,23) ja kuollut syntiin (Ef. 2:1,5; Kol. 2:13), eikä kykene omin voimin kääntämään itseänsä, taikka tähän valmistautumaan (Joh. 3:3,5-6; 6:44,65; IKo. 2:14; Ti. 3:3-5).

Ihmisen tila syntiinlankeemuksen jälkeen on sellainen, ettei hän kykene oman luonnollisen voiman ja hyvien tekojen kautta kääntymään ja valmistautumaan uskoon ja Jumalan avuksi huutamiseen. Siksi meillä ei ole voimaa tehdä Jumalalle mieluisia ja kelpaavia hyviä töitä ilman Jumalan armoa Kristuksen kautta, joka vaikuttaa meissä hyvää tahtoa tehden työtä meissä silloin, kun meillä tätä tahtoa on.

Kaikki ihmiset hedelmöityvät synnissä ja ovat luonnostaan vihan lapsia, kykenemättömiä pelastavaan hyvään, taipuvaisia pahaan, kuolleita synnissä ja sen orjuudessa. Ilman Pyhän Hengen uudestisynnyttävää armoa he eivät tahdo, eivätkä kykene palaamaan Jumalan tykö, eivätkä uudistamaan luontonsa turmeltuneisuutta, eivätkä taivuttamaan itseänsä uudistukseen.

Ihminen on syntiilankeemuksen kautta kokonaan menettänyt kykynsä tahtoa mitään pelastusta myötäilevää hengellistä hyvää, niin että luonnollinen ihminen, kokonansa vastahakoinen tälle hyvyydelle ja syntiin kuolleena, ei pysty omassa voimassaan itseänsä käännyttämään tai siihen itseänsä valmistamaan. Rom. 5:6; 8:7; Ef. 2:1,5; Ti. 3:3-5; Joh. 6:44)

...kaikki ihmiset, niin juutalaiset kuin kreikkalaiset, ovat luonnostaan vihan lapsia, kuolleita rikoksiinsa ja synteihinsä, ja sen takia kykenemättömiä pienimpäänkään heidän pelastukseensa liittyvään hyvään elkeeseen: totisesti, pystymättömiä yhteenkään hyvään ajatukseen ilman Jumalan armoa - kaikkien heidän kuvitelmiensa ollessa tykkänään, ja jatkuvasti, pahoja.

Me myös tuomitsemme pelagiolaiset, jotka väittävät, että pahalla ihmisellä on tarpeeksi vapaata ratkaisuvaltaa tehdä käskettyä hyvää.

Olemmeko niin turmeltuneita, että olemme kokonaan kykenemättömiä hyvään ja taipuvaisia kaikkeen pahaan?

Kyllä,[1] jos emme ole syntyneet uudesti Jumalan Pyhästä Hengestä.[2]

1. Joh. 3:6; 1Ms. 6:5; Job 14:4; Jes. 53:6
2. Joh. 3:5; 1Ms. 8:21; 2Ko. 3:5; Rom. 7:18; Jer. 17:9