1Ms. 15:6-7

Martti Luther

1Ms. 15:6

Abram uskoi Herraa, ja hän luki sen hänelle vanhurskaudeksi.

Aabrahamin uskosta ei ole yksikään ihminen jalommin, selkeämmin ja voimallisemmin kirjoittanut, kuin pyhä Paavali lähetyskirjassansa Roomalaisille, kolmannesta luvusta aina kahdenteentoista lukuun asti. Mutta apostoli kirjoittaa siitä siten, että hän osoittaa kuinka tämä lupaus siemenestä eli sikiöstä on ymmärrettävä, ei ainoastaan ajallista eli ruumiillista siementä, vaan hengellisiä ja iankaikkisia perillisiä koskevaksi. Sillä eipä Mooseskaan ota vertausta maallisista eli ajallisista kappaleista, vaan taivaallisista. Sen tähden on lupaus myös taivaallinen, eikä lihan, vaan hengen lapsista eli lupauksen lapsista, niin kuin edellä mainittu pyhä apostoli Paavali, Ro. 9:8, heitä kutsuu; tämä on kaikkiin Paavalin kirjeisiin nähden selkeästi ymmärrettävä.

Mutta juuri tämä Mooseksen sana: Abram uskoi Herraa on ensimmäinen ilmoitus Raamatussa, mikä meillä tähän asti on ollut uskosta. Sillä ne ilmoitukset, joita Mooses edelläpäin on tuonut edes, ainoastansa vaativat uskoa, eivätkä kerskaa siitä, kiitä sitä ja ylistä sitä niin kuin lupaus vaimon siemenestä. Samoin Nooalle annettu käsky arkin rakentamisesta, uhkaus vedenpaisumisesta, käsky Abrahamille lähteä ulos maastansa jne. osoittavat. Kaikki semmoiset lupaukset ja uhkaukset ovat Jumalan sanoja, jotka vaativat uskoa, vaan eivät ylistä sillä niin kuin nämä tässä, jonka vuoksi tämä myös on kaikkein jaloimpia paikkoja koko Raamatussa. Eikä Paavali ole ainoastaan tätä tarkasti selittänyt, vaan myös kehottaa seurakuntaa siihen mitä kiivaimmin, koska hän päätökseksi sanoo, Ro. 4:23; Ro. 15:4, ettei tämä ole kirjoitettu ainoastaan Abrahamin tähden, joka aikanaan kuoli, vaan myös meidän tähtemme, saadaksemme tästä oppia ja vahvistusta. Tästähän voi sanoa että siinä selitetään Raamattua oikein apostolisella tavalla ja vedetään semmoinen päätös siitä, että kaikki helvetin portit vapisevat ja kauhistuvat, nimittäin, että kaikki ne, jotka Jumalan sanan uskovat, ovat vanhurskautetut.

Etten minä siis selitykselläni tarkoituksellisesti pimittäisi kaikkein parhainta opettajaa ja Raamatun selittäjää, tahdon tässä lyhyesti ilmaista ajatukseni. Jos luette Paavalia ja luette tarkkaan vaarinottaen, niin tulette huomaamaan hänen näillä sanoilla perustavan ja tukevan uskomme korkeinta pääkappaletta, jota maailma ja perkeleet eivät voi kärsiä, nimittäin, että yksin usko tekee vanhurskaaksi ja autuaaksi, Ro. 3:28. Mutta usko ei ole mikään muu, kuin suostuminen Jumalan lupauksiin, ja vakuutus siitä, että ne ovat totiset. Sen tähden sisällyttää Heprealaisepistolan kirjoittaja, 11. luvussaan, aivan sopivasti kaiken, mitä pyhät ovat tehneet, uskoon, sanoen heidän tehneen kaiken uskossa; sillä ilman uskoa on mahdoton olla otollinen Jumalalle, Heb. 11:6, ja koska kerran Jumala lupaa meille jotakin, niin Hän tahtoo, että sen uskoisimme, se on, pitäisimme sen totena ja lujana, emmekä epäilisi sitä, että niin on tapahtuva kuin lupaus kuuluu. Jos sen tähden joku tahtoisi kysyä: joko Abraham ennen tätä aikaa oli vanhurskas, tiedän minä vastata: on kyllä hän ollut vanhurskas, sen tähden että hän on uskonut Jumalaa. Mutta tämän on Pyhä Henki tässä selkeästi osoittanut, että, koska lupaus koskee hengellistä siementä, sinä voit siitä todella päättää kaikkien niiden, jotka ottavat tämän siemenen hyväksensä, eli uskovat Kristukseen, olevan vanhurskautettuja. Koska Abraham, kuuliaisuudesta Jumalan käskylle, jätti kotimaansa ja lähti maata kulkemaan, oli hänellä kaiketi jalo usko; mutta semmoista tekemään ei meitä kaikkia käsketäkään. Sen tähden ei siinä kohdassa sanotakaan: Abram uskoi Herraa, ja Hän luki sen hänelle vanhurskaudeksi; mutta Pyhä Henki asettaa sen tähän, jossa Hän puhuu taivaallisesta siemenestä, sitä varten että kaikkina aikoina seurakunnassa pysyisi vahvana tämä oppi; nimittäin että kaikki, jotka Abrahamin kera tämän lupauksen uskovat, ovat totisesti vanhurskaat. Sillä tämän todistuksen, ettei vanhurskaus ole mitään muuta, kuin Jumalan lupausten uskomista, on Pyhä Henki kirkkaasti ja selvästi tahtonut sulkea näihin sanoihin, joihin se myös todella kuuluu.

Mutta tässä nousee kova riita lain ja uskon välillä, nimittäin tehneekö laki vanhurskaaksi, tahi tehneekö usko lain tyhjäksi jne. Koko tämän riidan ratkaisee Paavali, Ro. 4:3-11 ja seuraavilla sillä, että hän taitavasti johdattaa meitä tutkimaan tapauksia aikajärjestyksessä, nimittäin, että Mooses tässä luvussa puhuu siitä vanhurskaudesta, jolla Abraham on tullut vanhurskautetuksi ennen lakia ja ennen kaikkia lain töitä, vieläpä, ennen koko lain alle annettua kansaa jopa ennen kuin Mooses, lain antaja, oli syntynytkään; sen tähden vanhurskaus ei ole laista, vaan on olemassa ennen lakiakin, jonka tähden laki ja lain työ ei auta tähän mitään. Kuinka? Onko laki vanhurskauteen peräti hyödytön ja kelvoton? On kaiketi! Tahi tekeekö usko, ilman töitä, yksinänsä autuaaksi? Tekee, totta totisesti! Tahi jos et tahdo uskoa tätä, niin kiellä pois Mooses, joka sanoo Abrahamin ennen lakia ja ennen lain töitä olleen vanhurskaan, ei sen tähden, että hän oli uhrannut poikansa, joka ei vielä ollut syntynytkään, ei vielä senkään tähden, että hän oli tehnyt sen taikka tämän työn, vaan sen tähden, että hän uskoi Jumalaa, joka hänelle antoi lupauksen. Tässä ei puhuta mistään valmistuksesta armoon, ei töiden kautta tehdystä taikka toimitetusta uskosta, eikä myös edellä käyvästä soveliaisuudesta uskoon, vaan sanotaan Abrahamin silloin olleen keskellä syntejä, epäilystä, pelkoa ja suurimmassa sydämen surussa ja murheessa. Kuinka hän sitten on saanut vanhurskauden? Vastaus: Ainoastaan sillä tavalla, että Jumala puhuu ja Abraham uskoo hänen puheensa. Mutta tähän tulee Pyhä Henki, jota, kuten ainakin vakaata ja uskottavaa todistajaa, pitää uskoa, ja sanoo selvästi että juuri tämänlainen uskominen eli tämä usko on vanhurskaus, taikka että tämän Jumala uskovalle lukee ja pitää vanhurskautena edessään.

Mutta koska Herran Abrahamille sanomat sanat erityisesti tarkoittavat hengellistä siementä, nimittäin Kristusta, niin selittää Paavali Gal. 2:16 saman salaisuuden, ilmoittaa sen ja sanoo selvästi ja rohkeasti, että vanhurskaus tulee uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Tyytykäämme siis tähän tietoon ja pysykäämme tässä mielessä älkäämmekö antako perkeleen, eikä paavin kiukun, vainon tahi kavaluuden itseämme erottaa tästä. Sillä että perkele vihaa tätä oppia, näkyy ei ainoastaan siitä, että hän tänäkin aikana paavin hahmossa niin hirmuisesti käy sen kimppuun ja häpeämättömästi pilkkaa ja tuomitsee sitä, vaan tässä näyttävät myös kirjanoppineet hurjuutensa ja vihansa Kristusta vastaan. Sillä näin he lukevat nämä sanat: Abraham uskoi Jumalassa ja ajatteli Hänestä vanhurskaudessa, se on, Abraham uskoi Jumalaa ja ajatteli Hänen olevan vanhurskaan ja antavan hänelle siemenen, koska hänkin oli vanhurskas, se on, Jumala katsoisi muka pyhän isän Abrahamin ansiota ja pyhyyttä. Semmoinenpa ajatus kyllä hyvin sopii kirjanoppineille ja Kristuksen vihollisille. Sillä näin tulee koko asia ja sen käsitys väännetyksi nurin, lupaus ja armo suljetuiksi pois ja inhimillinen vanhurskaus vahvistetuksi, koska Paavali juuri tämän johdosta väkevästi sotii semmoista käsitystä vastaan pitäen sitä vääränä ja jumalattomana.

Sanasta Haschab, jonka me olemme suomentaneet lukea, en tahdo paljon riidellä, josko se merkitsee lukea tahi ajatella, sillä molemmat sanat käyvät melkein yhteen. Sillä jos Jumalallinen Majesteetti ajattelee minusta, että minä olen vanhurskas, että minun syntini ovat minulle anteeksi annetut, että olen irti ja vapaa iankaikkisesta kuolemasta, ja minä kiitollisuudella uskossa käsitän ja otan hyväkseni nämä Jumalan ajatukset minusta, niin olen minä totisesti vanhurskas, en kuitenkaan töitteni, vaan uskon kautta, jolla tartun ja ryhdyn Jumalan ajatuksiin. Sillä Jumalan ajatukset ovat totuus, eivätkä taida pettää ketään, eivätkä tyhjiin raueta; koska siis käsitän nämä lujalla ja pysyväisellä ajatuksellani, enkä epätietoisella ja epäilevällä luulolla, niin olen vanhurskas. Sillä usko on luja ja vakaa ajatus Jumalasta tahi uskallus Häneen, että Hän Kristuksen kautta on armollinen ja että Hän Kristuksen tähden pitää murhetta siitä, kuinka meillä olisi rauha, eikä siitä kuinka Hän vihastuisi meihin ja rankaisisi meitä. Sillä nämä molemmat, Jumalan ajatukset eli lupaukset ja usko, jolla minä tartun Jumalan lupauksiin, ovat yhdessä ja kuuluvat yhteen. Sen tähden selittää pyhä Paavali oikein sanan Haschab sanalla pitää, jolla hän myös tarkoittaa ajattelemista, niin kuin sanalla lukea; sillä jos sinä uskot Jumalaa, joka sinua vakuuttaa, niin pitää Jumala sinua vanhurskaana, eli lukee sinut vanhurskaaksi. Ei tässä mainita laista, ei ympärileikkauksesta, eikä uhreista, että Jumala pitäisi näitä vanhurskautena, vaan ainoastaan Hänen lukemisensa ja ajatuksensa meistä tekee, että Hän tahtoo olla meille armollinen. Sillä Abrahamille luetaan vanhurskaus, ei hänen tehdessään töitä, vaan koska hän uskoo; ei sitä myös lueta uskolle, ikään kuin se olisi meidän työmme, vaan Jumalan ajatuksen tähden, jonka usko käsittää.

Sen tähden on sangen korkea-arvoista, että Paavali panee niin paljon painoa sanaan lukea. Töitä tekevälle, sanoo hän Ro. 4:4-5, ei lueta palkkaa armosta vaan ansiosta; mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ja vähää ennen luvussa Ro. 3:20 sanoo hän, ettei yksikään ihminen tule vanhurskaaksi hänen edessään lain teoista. Mutta nyt tiedetään, mitkä ovat lain töitä, nimittäin kaikkein korkeimmat ja ihanimmat avut. Eivätkö nämä vaikuta mitään vanhurskauttamiseen? Eivät yhtään mitään, sanoo Paavali, vaan tässä on ainoastaan Jumalan laupeus voimallinen, ja kaikki omat tekomme ja toimemme hyljätään. Sillä vaikka Jumala vaatii meiltä töitä ja avuja, eikä tahdo, että me seuraisimme lihan himoja, vaan vakaasti käskee meitä ei ainoastaan hillitsemään ja tukahduttamaan näitä, vaati myös peräti kuolettamaan ne, niin eivät kuitenkaan meidän työmme voi Jumalan tuomioistuimen edessä yhtään hyödyttää ja auttaa meitä; sillä ne ovat syntisen himon saastuttamat ja tahraamat. Jollei siis Jumala käännä kasvojansa pois meidän synneistämme, vieläpä meidän vanhurskaudestammekin ja avuistamme, ja lue meitä vanhurskaiksi uskon kautta, joka kiintyy Hänen Poikaansa, niin kyllä me sitten olemme hukassa. Sillä armo ja laupeus, eli mainittu hyväksemme lukeminen yksinään tukee meitä, ja tekee meidät autuaiksi. Niin muodoin perustuu meidän oppimme tähän, että Jumalan edessä tulemme vanhurskaiksi ainoastaan laupeuden kautta, joka lukee meidät vanhurskaiksi ja omistaa meille vanhurskauden.

Tästä raamatunpaikasta on Paavali niin kuin lähteestä ammentanut ja kehittänyt kirjoituksensa, joilla hän lähetyskirjeissänsä Roomalaisille ja Galatalaisille omistaa ja lukee vanhurskauden uskolle, ei työlle, eikä laille. Korkein ja pääasia tässä opissa on lupaus, johon usko liittäytyy, eli selvemmin sanoakseni, jonka usko käsittää. Mutta tällaista käsittämistä, kun se on vakaa ja epäilemätön, kutsutaan uskoksi ja se tekee vanhurskaaksi, ei ikään kuin se olisi jokin työ, sillä lupaus on Jumalan lahja, anti tahi ajatus, jolla Jumala tarjoaa meille jotakin, ja joka siis ei ole meidän oma työmme, niin että tekisimme ja antaisimme Jumalalle jotakin, vaan me otamme Häneltä vastaan ainoastaan Hänen armonsa ja laupeutensa perusteella. Sen tähden, ken uskoo Jumalaa, joka antaa lupauksen ja pitää Häntä totisena Jumalana ja semmoisena joka tahtoo täyttää, mitä Hän on luvannut, hän on vanhurskas, eli hänet luetaan vanhurskaaksi. Sitten tulee myös laki, sillä Jumala ei anna ainoastaan lupauksia, vaan myös käskyjä. Mutta nyt on lain asia taivuttaa mielesi ja tahtosi Häntä seuraamaan ja olemaan kuuliainen Jumalalle, joka antaa sinulle käskyt. Eikö sovikin sanoa sen olevan aivan väärässä, joka väittää lupauksen ja lain olevan saman? Mutta jos nämä ovat toisistaan erotetut ja jos usko yksinään käsittää lupauksen, ja työt taas noudattavat lakia, eikö olisi suurta hulluutta sanoa uskon itsessään olevan alastoman ja vajavan, ja inttää ettei usko tee vanhurskaaksi, ellei se ole rakkauden kautta vaikuttamassa ja työtä tekemässä? Minkä tähden ei anneta molempien, sekä uskon että töiden, olla kummankin arvossansa, oli arvo sitten suurempi tai vähempi? Usko ei totisesti ole mikään muu eikä voi enempää kuin suostua lupaukseen eli uskoa sen; mutta jos nyt semmoista suostumista eli uskomista pidetään vanhurskautena, miksi siis, tyhmä viisastelija, väität, että Jumala lukee vanhurskaudeksi rakkauden, toivon ja muut avut?

Minä tiedän kyllä hyvin, että nämä ovat suloisia Jumalan lahjoja, jopa hänen käskemiäänkin, ja myös Pyhä Henki sytyttää ja voimassa pitää ne sydämissämme. Minä tiedän myös, ettei usko ole samanlainen lahja. Mutta tässä on kysymyksessä, mitä kumpaiseenkin erikseen (nimittäin uskoon ja töihin) kuuluu. Samoin kuin jos kädessäsi olisi kaikenlaisia siemeniä enkä kysyisi, mitä siemeniä ne ovat, vaan kysyisin mikä on kullekin ominainen voima ja vaikutus. Sanopa nyt selvästi ja puhtaasti, mitä usko yksinään tekee ja vaikuttaa, jättäen sanomatta millä avuilla taikka töillä se on vaatetettu ja kaunistettu. Nyt usko yksin omistaa lupauksen, uskoo Jumalan vakuutuksen, ja kun Jumala tarjoaa ja antaa sille jotain, ojentaa se kätensä sitä kohden ja ottaa sen vastaan. Tämä on uskolle ominainen tehtävä. Mutta rakkaus, toivo, kärsivällisyys ja muut työt askaroivat muiden asiain parissa ja niillä on oma paikkansa, määränsä ja tarkoituksensa, joita ne noudattavat; sillä nämä eivät käsitä (ota vastaan) lupausta, vaan toteuttavat käskyt, kuulevat Jumalaa, kuinka Hän käskee, vaan eivät kuule, mitä Hän lupaa, niin kuin usko. Niin muodoin on meillä tässä selvä ja vahva Raamatun todistus, että vanhurskaus luetaan uskolle, se on, että Abraham, uskoessansa Jumalaa, luettiin vanhurskaaksi; sitä Raamattu ei sano töistä. Niin muodoin on tämä johtopäätös vedettävä Raamatusta, joka on oikea perustus, mutta ei viisastelijain hulluista ja kelvottomista luuloista, jotka ajattelevat: "Katso, ei siinä ole kyllin, että uskot, sinun täytyy myös tehdä hyviä töitä", juurikuin me opettaisimme että Jumala ainoastaan antaa lupauksia eikä vaadikaan lakia, eikä käskekään, mitä meidän on tehtävä ja tekemättä jätettävä! Kun Jumala antaa lupauksia, niin askartelee Hän itse meidän kanssamme, antaen ja tarjoten meille jotakin; mutta kun Hän lain kautta käskee, niin Hän vaatii meiltä jotakin ja tahtoo, että me sen tekisimme. Sen tähden on tehtävä tämä erotus, että usko, jolla on Jumalan ja Hänen vakuutuksensa kanssa tekemistä, ja joka käsittää ja ottaa omaksensa sen, yksin tekee vanhurskaaksi ja autuaaksi; mutta rakkaus, jolla on Jumalan ja Hänen käskynsä kanssa tekemistä, on Jumalalle kuuliainen ja toimittaa Hänen käskynsä.

Mutta niin kuin laupeus ja laki on erotettava, niin on myös usko ja rakkaus, ja uskon ja rakkauden tarkoitus erotettava toinen toisistaan. Ei siis ollenkaan ole kärsittävä tätä vahingollista juttua "rakkauden kuvaamasta ja kaunistamasta uskosta", semmoisena, joka omistaa ja lukee rakkaudelle kaikki, mutta ryöstää uskolta kaikki, vaan on se hyljättävä ja poistettava. On ainoastaan tarkasti katsottava pyhään Raamattuun, joka kyllin todistaa ja osoittaa, ettei kukaan kykene lakia täyttämään. Sillä laki vaatii sinulta, että sinun tulee rakastaa Herraa Jumalaasi kaikesta sydämestäsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, 5Ms. 6:5; 3Ms. 19:18. Mutta sanopa minulle, kuka tämän tekee? Sillä pyhäinkin rakkaus on vajavainen, ja sitä hämmentää ja estää usein pelko, epäusko ja kärsimättömyys vastoinkäymisessä. Kuinka sitten käy sen uskon, joka rakkaudesta on koottu ja sillä kaunistettu? Sillä jos ei Jumala tahdo pitää sinua vanhurskaana, ennen kuin kaikesta sydämestäsi olet Häntä rakastanut ja lain pitänyt, niin et sinä ikinä tule vanhurskaaksi. Opi sen tähden, että vanhurskaus luetaan, ei sinun rakkaudellesi, ei sinun töillesi, eikä ansioillesi (sillä ne ovat aina saastutetut, vajavaiset ja tahratut, jonka tähden onkin tarpeellista, että ihminen tunnustaa mahdottomuutensa, nöyryyttää itsensä ja rukoilee armoa), vaan ainoastaan Jumalan armolle ja laupeudelle, ainoastaan lupaukselle Kristuksesta, jonka usko omistaa ja jolla se Jumalan tuomioistuimen edessä tukee ja turvaa itseänsä omaatuntoansa vastaan. Tämä on oikea, puhdas ja totinen oppi. Mutta sitä vastoin on tuo oikea viisastelijain oppi muokkaamattomasta ja muokatusta tahi kuvatusta uskosta kotoisin perkeleeltä, joka kukistaa opin uskosta ja kietoo meidät turkkilaisten ja juutalaisten eksytyksiin; sen tähden hyljätkäämme ja karttakaamme sitä, niin kuin itse perkelettä ja helvettiä. Tiedämme kyllä hyvin, ettei usko ikinä ole yksinänsä, vaan tuo myötänsä rakkauden ja monenlaisia muita lahjoja. Sillä joka uskoo Jumalaa ja on varma siitä, että Hän suo meille hyvää, koska hän on antanut meille Poikansa ja Poikansa kera toivon iankaikkisesta elämästä, eikö hän rakastaisi Jumalaa kaikesta sydämestänsä? Eikö hän pelkäisi ja kunnioittaisi häntä? Eikö hän ahkeroitsisi näyttää kiitollista sydäntä niin suurien lahjojen ja hyvien töitten edestä? Eikö hän osoittaisi Jumalalle kärsivällisyyttä ja kuuliaisuutta vastoinkäymisessä jne.

Niin muodoin tuo usko myötänsä paljon aivan ihania ja jaloja avuja eikä ole koskaan yksinänsä; mutta siltä ei saa sekoittaa toista toiseen ja omistaa muille avuille ja töille sitä, mitä kuuluu yksin uskolle. Usko on niin kuin äiti, josta tämä ihanien avujen sukukunta saa alkunsa ja syntyy; jollei sinulla sen tähden ensin ole uskoa, niin hukkaan etsit näitä avuja. Sillä siinä, missä usko ei ole käsittänyt lupauksia Kristuksesta, et suinkaan löydä rakkautta, eikä muitakaan avuja, vaikka ulkokullatut ja tekopyhyyden kuvailijat siitä paljon pakinoitsevat ja jonkun aikaa muokkailevat kuvailtua hurskautta.

Sen tähden tulee lupaus erottaa laista. Lupaus vaatii uskoa, mutta laki töitä. Lupaus on luja ja vakaa ja tapahtuu totisesti, sillä Jumala täyttää sen, mutta laki ei tule täytetyksi, sillä me, jotka sitä täytämme, olemme ihmisiä, se on, vaivaisia, heikkoja ja viheliäisiä syntisiä. Niin muodoin ei meidän vanhurskautemme ole laissa eikä töissä, koska emme täydellisesti kykene täyttämään lakia, vaan lupauksessa, joka on luja, vakaa ja järkähtämätön; koska se (lupaus) siis uskolla omistetaan, tapahtuu se totisesti ja tulee täytetyksi; ja siitä seuraa niin muodoin ehdottoman varmasti, että usko yksinänsä omistaa lupauksen, ja myös yksinänsä vanhurskauttaa. Vaikka laki ja työt eivät tee vanhurskaaksi niin kuitenkin on lakia opetettava, niin myös on harjoiteltava ja tehtävä töitä, että me tuntisimme ja ymmärtäisimme viheliäisyytemme, ja sitä mieluummin ottaisimme armon hyväksemme. Tämä oppi Jumalasta ei ole, niin kuin Jumalaa pilkkaavat paavilaiset meitä vastaan huutavat, meidän mukanamme kasvanut, eikä meidän kokoon kyhäämämme tai keksimämme, vaan pyhä Paavali opettaa samaa, ja perustaa sen Mooseksen todistukseen, joka sanoi: Abram uskoi Herraa, ja Hän luki sen hänelle vanhurskaudeksi, se on, Abraham on luettu vanhurskaaksi sen tähden, että Jumala on armahtanut häntä (ja ottanut hänet huomaansa), kun hän uskoi lupauksen. Mutta nyt sulkee jokainen lupaus itseensä Kristuksen; sillä ilman tätä välimiestä ei Jumala pitäisi yhteyttä meidän kanssamme. Niin muodoin ei ole Abrahamin ja meidän uskomme välillä muuta erotusta, kuin että Abraham on uskonut Kristukseen, joka vasta oli tuleva, me taas uskomme Kristukseen, joka jo on tullut ja jo on ilmoitettu, ja tulemme kaikki tämän uskon kautta vanhurskaiksi.

1Ms. 15:7

Ja Hän sanoi hänelle: minä olen Herra, joka sinut vein ulos Kaldean Urista, antaakseni sinulle tämän maan omaksesi.

Niin kuin Mooses vähää ennen on puhunut hengellisestä lupauksesta ja totisesta vanhurskaudesta, samoin hän nyt puhuu Kanaan maata koskevasta lupauksesta: eikä tässä ole tarpeellista otaksua kuvaannollista käsitystä, että selittäisimme Urin synniksi ja luvatun maan kuolemattomuudeksi; sillä tämän on Mooses jo ennen sanonut Abrahamista, että nimittäin se luettiin hänelle vanhurskaudeksi, että hän uskoi Jumalaa, se on, synnit annettiin hänelle uskon kautta anteeksi ja hänelle lahjoitettiin iankaikkinen elämä.

Tämän itse kirjaimetkin osoittavat, jos niitä oikein tarkastetaan, että Abraham on vanhurskauden ja iankaikkisen elämän perillinen Kristuksen kautta. Vieläpä Abraham ei ole yksinänsä, vaan hänellä on lupaus perillisestä, mutta perillinen on lupauksesta syntynyt, se on, se joka lupauksen uskoo, ja Paavali muuttaa lihallista siementä koskevan lupauksen kaikkien kansojen uskovaisia koskevaksi. Mutta koska koko asia on siinä, että Abraham uskoi Jumalaa ja tämä luettiin hänelle vanhurskaudeksi, se on, että hän uskomalla on tullut vanhurskaaksi ja iankaikkisen valtakunnan perilliseksi niin Paavali tästä muodostaa yleisen säännön, että jokainen joka uskoo lupauksen niin kuin Abraham, on iankaikkisen valtakunnan perillinen ja vanhurskas, olkoon hän sitten Abrahamin lihallista siementä tahi ei.

Jollei Paavali olisi tätä käsitystapaa ammentanut sanojen kirjaimellisesta ja yksinkertaisesta käsityksestä, ei hän olisi koskaan havainnut sitä. Niin muodoin ne sanoo hän Galatalaisille (Gal. 3:9), jotka uskosta ovat, siunataan uskovan Abrahamin kanssa Ja (Gal. 3:7): jotka ovat uskosta, ovat Abrahamin lapsia. Mutta (Gal. 3:10): Kaikki jotka lain tekoihin perustautuvat, ovat kirouksen alaisia jne. Mistäpä Paavali näin väittelee? Mistä hän näitä ottaa? Epäilemättä juuri tästä paikasta, jota me kaikki ohi mennen pitäisimme hyödyttömänä ja vanhentuneena lauseena, jollei hän olisi apostolisella hengellänsä ottanut tätä selittääksensä. Paavalille tulee siis ylevimpänä pyhän Raamatun opettajana erinomainen kunnia ja me syystä häntä seuraamme, emmekä millään muotoa salli valheellisten viisastelijoiden johtaa pois meitä hänen käsityksestänsä. Tämän sanon yksinkertaisten vuoksi, jotka, tavaten tämmöisten opettajain selityksiä, luulevat helmen löytäneensä, vaikka ovat vaarassa joutua oikealta tieltä, se on, kirjaimellisesta ja historiallisesta käsityksestä, jota yksin on säilytettävä ja teroitettava.


Osmo Saarikummun lyhennys ja modernisointi teoksesta Aabrahamin uskosta (Hämeenlinna 1922).
Rev. 2005-01-03