1Ms. 4:4-5

Martti Luther

Ja Herra katsoi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen; mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut.

Tämä on erittäin merkittävä raamatunkohta ja siitä syystä tarkoin huomattava ja sana sanalta painotettava. Tähän on kylliksi syytä siinäkin tapauksessa, että Uudessa Testamentissa on korostettu luottamusta Jumalan armoon vastoin luottamusta tekoihin, kun sitä tässä maailman alussa selkein sanoin korostetaan. Kun siis sanotaan: Herra katsoi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen, eikö se selvästi osoita, että Jumalan tapa on ensiksi katsoa henkilöön, millainen hän on? Jos näet henkilö on hyvä, on hänelle mieleen myös teko, muussa tapauksessa hän ei siihen mielisty.

Tämähän on meidän opetuksemme tärkein kohta, että me opetamme ja tunnustamme henkilön olevan Jumalalle mieluinen ennen hänen tekoansa. Ei henkilö tule vanhurskaaksi vanhurskaasta teosta, vaan teosta tulee vanhurskas ja hyvä vanhurskaan ja hyvän henkilön tähden. Sen juuri tekstimme tässä osoittaa. Koska nimittäin Jumala katsoo Aabelin puoleen, hän katsoo myös tämän uhrilahjan puoleen, ja koska hän ei katso Kainin puoleen, hän ei siitä syystä katso tämän uhrilahjan puoleen. Tämän ajatuksen teksti osoittaa selvästi oikeaksi eivätkä vastaan sanojat voi sitä kieltää. Näistä sanoista seuraa johdonmukaisesti se selkeä ja oikea päätelmä, että Aabel on ollut vanhurskas jo ennen tekoaan ja että teko on ollut mieluinen henkilön tähden, ei henkilö tekonsa tähden. Niinhän vastustajamme väittävät opettaessaan, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä yksin uskosta.

Mainitsemallani tavalla on tätä tekstiä katsellut Hebrealaiskirjeen kirjoittaja sanoessaan: Uskon kautta uhrasi Aabel Jumalalle paremman uhrin kuin Kain. Näillä sanoilla hän saakin todistuksen siitä, että hän oli vanhurskas Jumalan antaessa todistuksen hänen lahjastaan. Uhraahan Kainkin, vieläpä ensimmäisenä, mutta hän toimittaa uhrinsa verenperinnöstään paisuneena ja toivoo, että esikoisen antama lahja olisi Jumalalle mieluinen. Hän tulee siis paikalle ilman uskoa, syntiä tuntematta, armoa anomatta, ilman tyytymistä Jumalan armahtavaisuuteen, syntejään anteeksi anomatta, toivoen olevansa Jumalalle mieleen vain sen ansiosta, että hän on esikoinen. Niinhän kaikki vanhurskauden viholliset tänä päivänä tekevät: heidän koko huomionsa kääntyy vain omaan tekoonsa ja he toivovat sen ansiosta olevansa Jumalalle mieleen; eivät he luota Jumalan armahtavaisuuteen eivätkä toivo Jumalan antavan heille synnit anteeksi Kristuksen tähden.

Sellainen oli Kainkin, sillä mahdotonta on ajatella, ettei hän olisi ollut Jumalalle mieleen, jos hänessä olisi ollut usko. Aabel sen sijaan tuntee olevansa arvoton ja surkea syntinen. Niinpä hän pakenee Jumalan armon turviin uskoen Jumalan olevan laupias ja tahtovan armahtaa. Jumala, joka näkee sydämenkin, ratkaisee näiden veljesten välillä asia heidän uhratessaan sillä, että hän tuomitsee Kainin, ei kuitenkaan uhrin tähden sillä perusteella, ettei se olisi ollut hyvä — jos hän olisi tuonut pähkinäkuorenkin uhriksi, olisi se ollut Jumalalle mieluinen — vaan siksi, että hän oli paha henkilö ja ilman uskoa, täynnä ylpeyttä ja kylmäkiskoisuutta. Sitä vastoin Herra katsoo Aabelin lahjan puoleen, koska henkilö on hänelle mieluinen. Näinhän selvästi sanotaan, että Jumala katsoi ensin Aabelin ja sitten hänen lahjansa puoleen. Sillä kun henkilö on mieluinen, sekin on mieluista, mitä hän tekee. Ja toisaalta kaikki on vastenmielistä, mitä tekee se, jota vihataan.

Tämä raamatunkohta on merkittävä siitä, että siinä selvästi näytetään toteen, että Jumala ei katso teon suuruuteen eikä paljouteen eikä sen arvoon, vaan yksinkertaisesti vain henkilön uskoon. Toisaalta taas hän ei halveksi teon niukkuutta eikä vähäarvoisuutta vaan ainoastaan henkilön epäuskoa.

Mitä se siis merkitsee, että juutalaiset kerskaavat: Herran temppeli, Herran temppeli (Jer. 7:4)? Mitä se siis merkitsee, että paavilaiset kerskaavat messuistaan, hunnuistaan, vaivannäöstään, tekojensa suuruudesta, paljoudesta ja arvosta? Ei Jumala välitä teoista, ei edes itse säätämistäänkään, silloin kun ne tehdään ilman uskoa. Senhän osoittaa mainittu Jeremian lausekin. Vielä vähemmän hän välittää ihmisten ilman Jumalan sanaa keksimistä teoista. Uskosta hän vain välittää, luottamuksesta armoon Kristuksen kautta. Tällä tavoin ihmiset alkavat miellyttää Jumalaa, ja siten ovat hänelle mieleen myös heidän tekonsa.

Näin Kainin uhri ei ollut hänelle mieleen, koska hän ei mieltynyt epäuskoiseen Kainiin. Sitä vastoin Aabelin uhri oli hänelle mieleen nimenomaan uskon kautta, koska hän ei luottanut omaan arvollisuuteensa, ei uhriin eikä tekoonsa, vaan yksinomaan lupaukseen, joka oli annettu vaimon siemenestä.

Tämä Pyhän Raamatun kohta puhuu siis siitä, mikä on meidän oppimme vanhurskauttamisesta. Onhan välttämätöntä, että ihminen on vanhurskas ennen kaikkia tekoja ja että Jumala hyväksyy hänet ilman mitään tekoja vain armon tähden, jonka usko ottaa vastaan. Eihän usko vanhurskauta jonkinlaisena tekona, vaan siitä syystä, että se ottaa vastaan Kristuksen tarjoaman armon. Tässä uskossa Jumalan armahtavaisuuteen oikea kirkko astuu esiin nöyrästi tunnustaen syntinsä ja arvottomuutensa, minkä se toivoo Jumalan antavan anteeksi Kristuksen tähden.

Teot, jotka sitten seuraavat, ovat tavallaan todisteita tästä uskosta ja ovat Jumalalle mieleen, eivät sinänsä vaan uskon eli uskovan henkilön tähden. Tätä uskoa ei tuolla toisella, kainilaisella kirkolla ole, mutta eipä se siihen pyrikään. Sehän päättelee Kainin tavoin olevansa Jumalalle mieleen teon tähden. Tätä röyhkeyttä Jumala kuitenkin vihaa, sillä hän ei voi sietää armonsa halveksimista. Tämä raamatunkohta ansaitsee kaikin tavoin tarkkaavaista huomioon ottamista.


Teoksesta Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1 - 7 (Suomen Luther-säätiö, 2004).
Rev. 2005-01-03